Plip. Plop.  Hahtuvainen havahtui hereille oksalla keskikesän päivän kuumuudesta. Se ravisti turkkiaan koivunlehden kärjestä pudonneen pisaran jäljiltä. Jossain kaukana jyrisi. Nyt putoilevat pisarat olivat selvästi vain alkusoittoa tulevalle myräkälle. Ihan kuin puut hikoilisivat viimeisillään. Hahtuvainen hymyili hiljaa. Se rakasti myrskyjä. Plip. 

Ilmassa alkoi jo erottua selvää kohinaa. Pienet kaviot kipsuttivat pitkin puiden lehvästöjä lähemmäs ja lähemmäs,  kunnes meteli paisui korviahuumaavaksi jylinäksi. Myrskykeijut ratsastivat. 

Hahtuvainen oli hyvin, hyvin pieni ja hento olento,  varsinkin verrattuna vankempaan Pörhelöiseen, mutta keijut olivat sillekin vaikeita nähdä. Oikeastaan Hahtuvainen erotti niiden utuiset hahmot ja äänet paremmin sulkiessaan silmänsä kokonaan. 

Jylinästä erottui hihkaisuja ja suorastaan kirkunaa. Sadehevosten kaviot jymisivät kiivaana, sotaisana rintamana metsän läpi. Hahtuvainen kuunteli solisevia hirnahduksia silmät kiinni. Keijuilla oli laukkakisat, tai peräti jahti päällä. 

Hahtuvainen puristi käpälänsä pienelle nyrkille ja toivoi Pörhelöisen olevan jo sulkenut mättäänsä luukut ja nauttivan hellan ääressä jotain hyvää teetä. Pörhelöinen kun ei myrskyistä niin pitänyt, sen turkki kun meni säkkärälle, ja häntää ja jopa käpäliä kihelmöi lähestyvän myrskyn painostava voima ilmassa. Peikkoparka inhosi myös salamointia ja jyrinää sydänjuuriaan myöten. 

Hahtuvainen puolestaan rakasti myrskyjä. Se piti siitä, miten sen hento ruumis värisi sähköisen ilman tahdissa, ja joskus se antoi tuulen heitellä itseään lehtien ja oksien mukana kelluen hymyillen raa'assa tuulessa, joka kuitenkin repi kaiken irti, teit mitä teit. Vähemmän sattui, kun vain pyöri mukana ja nautti virtauksista. 

Myrskykeijujen ajot kuitenkin huolettivat Hahtuvaista,  kuten monia muitakin metsän asukkaita, jotka piiloutuivat koloihinsa ja kaarnakilpiensä alle piiloon. Joskus keijut ajoivat takaa Painajaisen Louhikolta harhailleita, eksyneitä tai muuten vain metsään kulkeneita menetettyjen muistojen haamuja. Toisinaan taas keijujen uhriksi joutui tavallinen kälähäkki, tai jopa pieni sammalpeikko parka. Niitä Hahtuvaisen kävi surku. Hahtuvainen yritti päätellä äänistä ja hihkaisuista, mistä oli kyse. 

Se sulki silmänsä ja antoi metelin kulkea lävitseen. 

Minä olen nopein. Eikun minä ohitan sinut. Kriääh. 

Hyvä. Keijut vain ratsastavat kilpaa, Hahtuvainen huokaisi helpotuksesta. Kunpa kaikki pienet otukset nyt pysyisivät piilossa. Myrskyn voima tuntui valtavalta, sen sirisevät virrat kimpoilivat puidenkin läpi. 

Hahtuvainen kääri koivunlehteä ympärilleen näkösuojaksi -juuri silloin tuuli yltyi ja kiskaisi Hahtuvaisen korkealle ilmaan, aina pilvien tasalle! Se päästi pienen, säikähtäneen pihauksen ilman kieputtaessa sitä. 

Yhtäkkiä koko metsä näytti olemattoman pieneltä. Tältä siis hänen metsänsä näytti myrskykeijujen silmiin. Pieneltä, harmaalta mutta silti salaperäisen vihreältä. Elävältä. Ja janoinen maa tosiaan huokasi vettä. Plip. Plop. 

Tuulenpuuska ravisteli lähempänä maata kuolleita lehtiä pois ruskeana pöllähdyksenä. Hahtuvainen taas leijaili korkealla mustan ja hopean keskellä, kaukana ja kevyenä. 

Täältähän näki ihan Pörhelöisen suolle asti, ja merelle myös! Suo erottui kuparin ja hopean värisenä läiskänä loppukesän suorastaan hyökkäävässä vihreydessä. Hahtuvainen tunsi ikävän kirpaisevan rinnassaan. 

Tuli uusi ilmavirta, joka alkoi lennättää Hahtuvaista alemmas. Rynnivien sadehevosten kaviot osuivat sen ohueen karvaan säälimättä kastellen koko otuksen läpimäräksi. Ja painavaksi. Hahtuvainen alkoi pudota lujaa, ja tuuli vinkui sen korvissa. Apua, se yritti henkäistä. Ilma ympärillä tuntui pusertavan sen lyttyyn. Yhä pienemmäksi, yhä painavammaksi. Kirkuna ympärillä oli korviahuumaavaa. Hahtuvainen sulki silmänsä ja odotti iskeytyvänsä puiden latvustoon. 

Yhtäkkiä joku tarttui siihen. Putoaminen pysähtyi, tai ainakin hidastui. Plip. Plop. 

"Oletko kunnossa?" se tunnisti myrskykeijujen kielellä sanottavan ja nyökkäsi tokkurassa. 

"Jäit sadehevosten jalkoihin", hieman suhiseva ääni jatkoi. Hahtuvainen henkäisi pidellen kylkeään. Sen rintaa puristi yhä, ja sen pieni sydän tuntui jyrisevän yhtä kiihkeänä kuin ukonilma ympärillä. 

"Näin ei ole ennen käynyt", Hahtuvainen sai henkäistyä. 

"Tämä ei olekaan tavallinen myrsky. Itse Myrskyhaltia vaeltaa metsän halki tänään." Myrskyhaltia, kuului kaikuna tuhansista kurkuista ympärillä. Hahtuvaista pyörrytti. Se muisti joskus kuulleensa matkoillaan myrskykeijujen kuninkaasta, mutta ei ollut koskaan nähnyt tätä itse. 

Sadehevonen Hahtuvaisen alla korskui ja pukitti innoissaan. Myrskykeiju ei yrittänytkään hillitä sitä, vaan antoi utuisen kehonsa mukautua riehuntaan. Hahtuvainen sai jo pienen hymyn vielä vetiselle naamalleen. 

Keiju osoitti kohti länttä ja kaukaista merta. Taivaanrannassa erottui etäinen punertava kajo, aurinko ukkospilvien takana alkoi valmistautua laskemaan. Mutta lähempänä pilvet olivat tummansinisiä, ja niissä erottui jopa purppuran syviä sävyjä. Mereltä kuului etäisiä kanteleen sointuja. Ne lähestyivät. Valkoiset salamat halkoivat mustuutta. Kumina oli niin syvä, että se tuntui jylisevän jostain merenpohjasta asti. Hahtuvainen nielaisi. 

"Hän saapuu." Myrskykeijut ja hevoset riehaantuivat täysin, ja Hahtuvaisella oli täysi työ pitää vielä hieman särkevä kehonsa sadehevosen liikkeissä mukana. Mereltä nousi tummansininen, valkohiuksinen hahmo. Sillä oli hopeaa ja purppuraa läikehtivä kantele käsissään, ja soinnut kuulostivat vuoroin heleiltä ja valoisilta kuin pilvien hopeiset reunat, ja välillä ne taas jylisivät syvintä myrskynsinistä. 

Hahtuvainen ei saanut katsettaan irti olennosta, jonka ympärillä salamat löivät kuin kumartaen maahan asti. Hahtuvaisen pieni leuka vapisi, ja kyyneleet läikehtivät sen vedensinisissä silmissä, eikä sillä ollut aavistustakaan, miksi. 

Meri kuohui korkeita aaltoja rantakalliolle asti, ja Hahtuvainen näki veden ottavan mustan hevosen muodon. Myrskyhaltia nosti kätensä, heitti kanteleen selkäänsä ja hyppäsi villin, vaahtosuisen vedenhengen kyytiin. 

Hetken aikaa kaikki oli aivan hiljaista. Pienet sadehevoset hörähtelivät kuiskien, ja myrskykeijut painoivat päänsä kunnioittavasti hymyillen samalla kuitenkin villiä hymyään. 

Ja silloin. Valtava vedenhevonen nousi takajaloilleen, Myrskyhaltia päästi villin kirkaisun ja ampaisi kiitolaukkaan vaahdon roiskuessa sen jäljissä. Ilma räjähti. Hahtuvainen hyppäsi pois oman sadehevosensa kyydistä juuri hetkeä ennen kuin sekin singahti liikkeelle. 

Kajo lännessä voimistui,  pilvet jyrisivät kohti metsää ja suota ja kylää ja hiljalleen myös Painajaisen louhikkoa. Hahtuvainen heittelehti pehmenevässä tuulessa ja katsoi, kuinka ilta-auringon kultainen valo vielä pyyhki sateenraikkaan metsän yli ennen kuin vajoaisi yöksi mereen. Taivas oli vielä musta, mutta metsä hohti lämpimän kultaisena. 

Hahtuvainen kuiskasi ilmaan toiveen, että haluaisi vielä ehtiä Pörhelöisen suolle ennen viimeisen valon sammumista. Mereltä tulikin vastauksena tuulenpuuska, joka nosti Hahtuvaisen taas korkealle mustaan ilmaan. Keijujen jylinä kuului yhä. Ne suuntasivat sotajoukkonsa pimenevälle Painajaisen Louhikolle. Mutta oli Myrskyhaltia kuitenkin heittänyt Hahtuvaiselle oman tuulenpuuskan, joka veisi sen suolle. Hahtuvainen kuiskasi vastatuuleen kiitoksen jonka toivoi menevän perille. 

Maa näytti lämpimältä synkkää taivasta vasten. Pieneltä ja kodikkaalta. Painavalta ja kalliilta. Pörhelöisen suo tuli näkyviin, ja tuulenpuuska suorastaan löi Hahtuvaisen kohti maata. Tällä kertaa Hahtuvainen nautti matkasta täysin rinnoin. Jylisevä rintama katosi metsän yltä. Tänä yönä Painajaisen Louhikolla taisteltaisiin! 

Mutta se ei ollut Hahtuvaisen murhe. Pörhelöisen tupasvillaa kasvava mätäs läheni. Savupiipusta kohosi ohut, suopursuntuoksuinen vana, joka kertoi peikon olevan kotona. Juuri kun Hahtuvainen putosi pehmeästi tupasvillan kukalle (ja viimeinen kajo lännestä hiipui yön tieltä), Pörhelöisen ovi aukesi ja otuksen pitkä, ruskea kuono ilmestyi luukusta nuuhkien varovasti sateenraikasta ilmaa. 

"Melkoinen myräkkä", peikko kuiskasi ja ojensi Hahtuvaiselle kupin höyryävää mansikkateetä. Hahtuvainen nyökkäsi ja hymyili tyytyväisenä ja otti tarjotun kupin vastaan. 

"Myrskykeijut ratsastivat sotaan", Hahtuvainen hengitti kesäntuoksuista höyryä syvään. Pörhelöinen nyökkäsi kulmat kurtussa. 

"Juu. Myrskyhaltia ilmeisesti on myös liikkeellä", se virkkoi lisätessään puita hellaansa. Teepannu pulputti kotoisasti. 

"Kyllä. Mistä sinä sen tiesit?" Hahtuvainen kysyi. Pörhelöinen osoitti äreänä hännänpäätänsä, jonka karvat olivat aivan kihartuneet sähköstä. Hahtuvainen yritti kohteliaasti peittää supisevan naurunsa mukiin. 

"Kyllä minäkin sen tunnen. En ole Myrskyhaltiaa koskaan nähnyt, eikä ole tarvetta koskaan nähdäkään. Mutta jotain selvästi on tekeillä", Pörhelöinen mutisi. 

Hahtuvaisen katse tummeni hetkeksi, mutta se palasi iloiseen hymyynsä pian, vaikka silmät kostuivatkin väkisin. Pörhelöinen katsoi kohteliaasti poispäin ja tarjosi nenäliinan ystävälleen. 

"Minun on aika lähteä", Hahtuvainen ojensi tyhjän mukinsa ystävälleen. Pörhelöinen salasi pettymyksensä ja hymyili minkä kurtistuneilta kulmiltaan pystyi. 

"Tulen vielä hetkeksi ulos", se murahti ja kietaisi tupasvillasta kutomansa huivin kaulaan, ja nappasi huilunsa hyllystä. Hahtuvainen nyökkäsi. 

Ystävykset kapusivat mättään katolle asti ja istahtivat tupasvillojen alle. Pörhelöinen nosti linnunluisen huilun huulilleen, ja veti syvään henkeä. 

"Pitänyt olla sisällä koko päivä. Myrskyt eivät sovi minulle", se mutisi ennenkuin alkoi päästää pehmeitä huhuiluja suolla käyvän sateenjälkeisen kurnutuksen sekaan. 

Hahtuvainen kävi mielessään läpi mennyttä päivää ja katseli tupasvillojen kevyttä keinahtelua suon hämärässä. 

"Minä pidän myrskyistä. Vaikka ne olisivatkin sellaisia kuin tänään." 

Pörhelöinen päästi muutaman mietteliään sävelen väreilemään ilmaan, ja piti pienen tauon. 

"Hahtuvainen", se kuiskasi mietteliäästi. Hahtuvainen nosti päätään kysyvästi. 

"Varo sadehevosia. Ne ovat rajumpia kuin ymmärrät." Hahtuvainen nyökkäsi ja hymyili ystävänsä arvoitukselliselle tavalle tietää kertomattakin, mitä oli tapahtunut. 

"Tänään oli kyllä raju myrsky", Hahtuvainen sanoi hiljaa. 

"Mutta pidän kyllä siitä, miltä ilma tuoksuu myrskyn jälkeen", Pörhelöinen jatkoi pehmeämmin. Tuuli kantoi kaukaisen jylinän suon hiljaisuuteen. 

Hahtuvainen nousi, nosti käpälänsä, vilkutti Pörhelöiselle, ja ennenkuin se lennähti tiehensä, se katsoi Pörhelöistä iloisesti silmiin ja kuiskasi: siksi myrskyjä tarvitaan.