Joskus hyvin, hyvin kauan sitten oli pieni lapsi keksinyt tehdä itselleen käpynuken. Käpypeikko istui tukevasti pystyssä takamuksensa päällä, ja sillä oli turkki naavaa ja sammalta. Päässään sillä oli pitkät korvat: kaksi variksenhöyhentä, kumpikin yhtä pitkiä kuin itse käpykin. Lisäksi otuksella oli pitkä havuhäntä ja tuuheiden kulmakarvojen alta tuijottivat tuikeat pihlajasilmät. Sillä oli terävät hampaatkin, lapsi kertoi kaikille irvistellen hurjasti koko pienen naamansa leveydeltä.

Otuksen nimi oli Pörhelöinen, ja se asui ennen Suon suurimmalla, tupasvillaa kasvavalla, mättäällä. Silloin aikaisemmin, kun ei kulkenut vielä lapsen mukana seikkailemassa, tai istunut sängyn päädyssä vartioimassa tämän unta, tietenkin. 

Lapsen nukkuessa Pörhelöinen kuulemma voiteli päivän aikana kertyneet naarmut lapsen jaloista ja käsistä yrttivoiteillaan. Muut ihmiset ihmettelivät lapsen juttuja, mutta tämä seisoi vakaasti kummallisten tarinoidensa takana, eikä satuilusta toisaalta tuntunut olevan kenellekään sen kummempaa harmiakaan. Ja lapsen naarmut toden totta paranivat aina hämmästyttävän nopeasti. 

Valitettavasti kesken erään vauhdikkaan alkusyksyisen leikin oli Pörhelöinen päässyt putoamaan lapsen taskusta ja jäänyt suon nurkkaan aivan yksin. Muutaman päivän käpypeikko parka odotti paikoillaan sammalikossa, kuulosteli ja kurkisteli joka suuntaan, mutta lasta ei vain kuulunut takaisin. Kyllästyttyään istumaan se kulki askelen sinne ja toisen tänne, mutusteli muutamia suon laidalla kasvavista puolukoista ja kuulosteli suon ja metsän salaperäisiä ääniä. Se kaipasi kovasti lasta ja tämän pehmoista petiä, ja ihmetteli, miksei ketään kuulunut sitä takaisin kotiin hakemaan. 


Päivät kuluivat, ilmat kylmenivät, ja kun eräänä iltana alkoi vielä sataa kaatamalla, Pörhelöisen viimeinenkin toivonpilkahdus tuntui murenevan. Se itki oransseista pihlajanmarjasilmistään suuria kyyneleitä, kunnes silmät olivat aivan tulipunaiset, ja kömpi surkeana suuren kärpässienen alle sadetta pitämään. Se ravisteli naavaturkkinsa ja pitkät korvansa niin kuiviksi kuin pystyi, kääri häntänsä pienelle kerälle, ja istui kerän keskelle miettimään, minne nyt pitäisi suunnata. 

Pian Pörhelöinen muistikin lapsen kertoneen, että sen koti oli keskellä Suota sen suurimmalla mättäällä. Päästäkseen sinne asti se totesi tarvitsevansa jonkinlaisen sateensuojan. Niinpä se kutisti itseään, kunnes sai kiedottua kellastuneen haavanlehden mukavasti viitakseen, ja lähti sitten etsimään tietään suon keskelle. 

Pörhelöinen huomasi unohtaneensa, kuinka märkää suolla todella olikaan. Kahdesti se oli vähällä humpsahtaa suoraan syvään, vetiseen silmäkkeeseen, mutta onnistui jotenkuten räpiköimään takaisin kantavalle sammalelle. Viimein se pysähtyi väsyneenä riipimään pari kuusenkävyn suomua jalkineikseen, jotta pysyisi edes hieman paremmin hetteen pinnalla, mutta turhaan. Otusparka räpelsi taas hartioitaan myöten turpeessa, ja sai vain hädin tuskin kiskottua itsensä heinänkorren avulla takaisin mättään päälle. Suursukeltaja ui sen ohi raapaisten pintaa mustakultakirjavalla selkäkilvellään, aivan kuin pilkatakseen peikkopoloista. Katso, näin helppoa tämä on. Pörhelöinen jupisi kiukkuisena leuat vilusta väristen. Suon vesi oli kylmempää kuin se oli muistanut. Sade sentään alkoi laantua kevyeksi tihkuksi. 

Pörhelöinen potki hyödyttömät kenkänsä ja haavanlehtiviittansa pois ja ravisteli turkkiaan kuivemmaksi. Ilmasta kuului pieni suhahdus, jossa oli kuin aavistus kaukaisten kellojen kilinää. Yksi korkealla Pörhelöisen yllä keikkuvista tupasvilloista näytti lähteneen lentoon. Kummallista, tuumi Pörhelöinen ja seurasi sitä hetken katseellaan. Se tuntui poukkoilevan muuten pysähtyneen ilman keskellä kevyesti tanssahdellen. 

“Hei! Voinko auttaa?” hahtuvapallo kysyi likomärältä otukselta. Pörhelöinen loi äkäisen katseen kyselijään itkusta punaisilla silmillään. 

“Tuskinpa. Pitäisi päästä suon keskelle kotiin”, Pörhelöinen vastasi hieman särkyvällä, mutta päättäväisen nyreällä äänellä. 

“On sinua kuule jo odotettukin. Pidähän kiinni!” huikkasi lentävä tupasvilla iloisesti, aivan kuin se ei olisi kuullutkaan Pörhelöisen epätoivoa. Pörhelöinen yritti kysyä, mistä tässä muka voisi pitää kiinni, mutta huomasi samassa roikkuvansa hämähäkinlangasta ja lentävänsä hurjaa vauhtia kohti isoa mätästä, jonka keskeltä nousi ohuena lankana hyväntuoksuinen savukiehkura.


“Miten?” järkyttynyt peikko sai henkäistyä. Hahtuvainen hymyili ja laski sen oven eteen.

“Olet ollut pitkään poissa kotoa. Lämmitin talosi valmiiksi. Tervetuloa, vanha ystävä!” 

Pörhelöinen muisti ystävänsä Hahtuvaisen kuin kaukaisen unen. Savun kotoisa tuoksu sai vedet sen silmiin, kun se avasi pienen oven mättään kyljestä ja näki vanhan, rakkaan tupansa.

“Nokea”, Pörhelöinen jurnutti pyyhkiessään vetistyviä silmiään. Se riisui viittansa, ja ripusti sen pieneen kanervapuiseen naulakkoonsa. Vanha teepannu pärpätti menneiltä ajoilta tuttua, rytmikästä lauluaan pienellä liedellä. Hahtuvainen otti muina miehinä kaapista kaksi mukia, kaatoi kumpaankin teetä, ja käpertyi naavatyynylle juomaan viittoen kutsuvasti. Pörhelöinen vain tuijotti kotiaan mykistyneenä.

Muistot alkoivat palata sen mieleen. Tuntui hyvältä olla kotona. Pitkästä aikaa.

Tiltaltti, Pörhelöisen linnunluinen huilu, odotti soittajaansa ikkunalla melkein kuin hymyillen nähdessään peikon. Kyökin ylänurkassa petiä valtaava pullea hämähäkkirouva -tai ehkä sen tytär tai tyttärentytär- vilkutti pitkällä etukoivellaan rakentamastaan seittipesästä. Pörhelöinen hymähti yrittäen näyttää harmistuneelta. Hahtuvainen hymyili hiljaa naavatyynyllä, nousi lisäämään pari puuta hellaan ja häipyi ovesta jättäen ystävänsä tutustumaan uudelleen kotiinsa.