“Tuo pilvi näyttää ihan sinulta”, Pörhelöinen naurahti uneliaasti lilluttaessaan hännänpäätään suonsilmäkkeen viileässä vedessä. Jossain lähellä surahti sudenkorento vedenpinnan tuntumaan. Hahtuvainen nyökkäsi hymähtäen. 
“Tai no, oikeastaan kaikki pilvet näyttävät vähän sinulta. Ainakin kaikki nuo kevyet, ystävälliset pilvenhahtuvat”, Pörhelöinen tarkensi. Sen ääni muuttui väsyneeksi jupinaksi ja vaikeni haukotukseen. Iltapäivän helle painoi ystävysten silmäluomia kiinni lähes väkisin. Hahtuvainenkin haukotteli. 

Surr. Valtava sudenkorento lennähti aivan ystävysten päiden päältä saaden Pörhelöisen hieman hätkähtämään. Ilma tuntui kultaiselta, ja iltapäivän aurinko paistoi kuumina läiskinä suon vähien käkkärämäntyjen ja korkeina kohoavien suopursujen lomasta sammalelle.


“Voisikohan tästä hetkestä tehdä teetä”, Hahtuvainen mumisi. “Se lämmittäisi mukavasti talvella.” 

Pörhelöinen murahti hyväksyvästi. Suopursujen tuoksu, kostean ilman lämpö, suon pohjasta nouseva kevyt aavistus lähteiden kylmistä virtauksista. Kuumien, heinään pujotettujen metsämansikoiden huumaava tuoksu. Pörhelöinen sulki silmänsä ja tunnusteli häntäkarvoillaan sudenkorennon toukan liikkeitä pohjan tuntumassa. Sekin tuntui hieman laiskalta. Kaipa helteen paino tuntui suonsilmäkkeen pohjaan asti. 

Hahtuvainen viittasi käpälällään laiskasti kohti heinää, jossa metsämansikat tuoksuivat. Pörhelöinen nyökkäsi ja nousi ylös. Se kaivoi esiin pienen veitsen ja leikkasi palan mansikkaa Hahtuvaiselle ja toisen itselleen. Siemenet se otti huolellisesti talteen. Ehkä ensi kesänä Pörhelöinen saisi omalle kotimättäälleen mansikkapensaan. 

Pörhelöinen huokaisi syvään, venytteli ja alkoi raahata metsämansikkavarrasta kohti kotikoloaan. Se laittaisi osan mansikoista hellansa ylle kuivumaan talvea varten. Siellä kuivuikin jo kimppu ruskeaksi hiostettuja alkukesän ensimmäisiä mansikanversoja. Niissä oli kevään makua. Kuivatuista mansikoista saisi kesän. 

Ehkä Pörhelöinen tosiaan tekisi tästä iltapäivästä teen talven kylmiin iltoihin. Suopursua (mutta vain hitusen), ja kenties hieman vesiruttoa. Metsämansikkaa. Aavistus suon ruskeaa humusta. Pörhelöinen hymyili itsekseen nostaessaan mansikkavartaan pienelle pöydälle. Sen takaa oviaukosta kuului helähdys. Hahtuvainen odotti kohteliaasti ovenraossa lupaa tulla sisälle, kuten aina. Pörhelöinen näet oli tarkka omasta tilastaan. 

Pörhelöinen viittasi tassullaan Hahtuvaisen tervetulleeksi ja jatkoi yrttikokoelmansa tuijottamista. Ystävykset olivat olleet ahkeria koko kesän, Pörhelöisen kokoelma oli komea. Talvella heillä ei olisi mitään hätää. Ruokaa riittäisi, ja teetä myös. Pian alkaisi jo syksyn satokausi ja hillonkeitto. Pörhelöinen haukotteli tyytyväisenä. 

“Kaivetaanko mansikansiemenet heti maahan?” Hahtuvainen kysyi innokkaasti hymyillen. Pörhelöisen väsymys haihtui ja sen pihlajanpunaiset silmät pilkahtivat tyytyväisesti.


“Kaivetaan vaan. Mutta säästetään osa kevääksi, jos vaikka halla sattuu viemään versot”, Pörhelöinen neuvoi. Hahtuvainen otti ovensuusta Pörhelöisen lapion, ja ystävykset kiipesivät suomättään eteläpuolelle, sillä sinne aurinko paistaisi eniten, ja ryhtyivät kaivamaan monttua ja raivaamaan hieman tilaa mansikalle. Pörhelöinen oli huolellisesti kärrännyt sinne jo valmiiksi läheisestä louhikosta maata, josta tiesi metsämansikoiden pitävän. Ne kun olivat yleensä aika nirsoja kasvupaikastaan.

“Elleivät nämä idä, niin haetaan ensi kesänä pari rönsyä ja istutetaan ne sitten näiden tilalle”, Pörhelöinen pohti ääneen riipiessään heiniä pois tieltä. Hahtuvainen nyökkäsi ja alkoi pohtia ääneen uusia käyttötarkoituksia kuiville heinille. Niistähän voisi tehdä vaikka verkkoja. Taikka korin tai riippumaton. Mattoja, kenties? 

Aurinko alkoi muuttua punaiseksi kajoksi taivaanrannassa, kun ystävykset viimein olivat valmiita. Jossain lauloi mustarastas. Päivä oli ollut hyvä.