Hahtuvainen heräsi aivastaen. Sen pienelle nykerönenälle oli pudonnut lumihiutale, joka pehmeydellään kutitti sen sieraimia. Hahtuvainen naurahti, mutta avattuaan silmänsä se mykistyi. Talvi oli saapunut Suolle aivan liian nopeasti, Hahtuvainen ei ollut ehtinyt hyvästellä Syksyn värejä. Kaikki oli valkoista, aivan liian valkoista. Luminen maa, vaaleanharmaa taivas ja tummina lumen alta kurkistelevat talventörröttäjät. Metsän väkeä ei näkynyt, maisema oli aivan hiljainen. Hahtuvaista itketti. Ilmassa tuoksui vain kylmä. Linnut ja hyönteisetkin olivat kadonneet kokonaan. 

Hahtuvainen kohotti pienen käpälänsä koskettaakseen suurta, putoavaa lumihiutaletta. Se oli melkein Hahtuvaisen kokoinen. Raskas.

“Mitä itket, Hahtuvainen?” kuului hento ääni. Hahtuvainen selitti itkua tuhertaen, että harmauden ahdisti sitä.

“Mitä sitten odotat. Maalaa meidät, hassu.” 

Hahtuvainen katseli ympärilleen hämillään. Ketään ei näkynyt.

“Maalaa meidät”, ääni kuului toisaalta. Helmeilevä, kujeileva nauru kimalsi pakkaspäivien viileää valoa ja revontuliöiden syvien laulujen muistoja aavistuksena harmaassa ilmassa. Lumihiutaleet.

Hahtuvainen kosketti mietteliäästi suurta lumihiutaletta, joka tanssahteli alaspäin. Hiutale helähti, ja humahti täyteen kullankeltaista väriä aivan kuin Hahtuvainen olisi kaatanut sen sisään makeaa villihunajaa. Yhtäkkiä kaikki hiutaleet Hahtuvaisen ympärillä kieppuivat ilmassa kultaisina loppusyksyn kukkina ja nauroivat onnellisina. Hahtuvainen haukkoi henkeään ja katseli lumihiutaleita lumoutuneena. 

“Ei keltainen ole ainoa väri, höpsö, käytä välillä jotain muutakin”, kuului ääni jälleen, iloisena, kutsuvana. Hahtuvainen mietti hetken ja ojensi tassunsa antaakseen uusien lumihiutaleiden pudota sen päälle. 

Ilmaan tulvahti kanervien tuoksua. Lumisade oli heleän vaaleanpunaista, kuin hiljaisena voimistuvan iltaruskon valo. Hahtuvainen alkoi tanssia pyörteen keskellä nauraen villisti. Lisää väriä, se ajatteli ja kosketti niin montaa hiutaletta kuin vain yletti. Hetkessä ilma oli täynnä tulipunaisia unikoita. Hahtuvaisen pieneen kehoon levisi unelias lämpö, ja se joutui ravistelemaan itseään ettei nukahtaisi. 

Sen nenän päälle seuraavaksi putoava lumihiutale kilisi vienosti ja muuttui talvisen yötaivaan sinimustaksi. Hahtuvainen ajatteli revontulia. Violetin ja vihreän lukuisat eri sävyt ja tähtien kimallus pyörivät sen ympärillä. Talviöitä Hahtuvainen rakasti. Revontulilla oli paljon tarinoita kerrottavanaan. Niiden kuiske vain oli kovin salaperäistä, mutta se ei Hahtuvaista haitannut. Vaikka niitä oli toisinaan mahdotonta ymmärtää, Hahtuvainen ei silti voinut kuvitellakaan maailmassa olevan mitään niin viisasta kuin revontulten ikiaikainen kuiske. 

Lumisateen revontultenvihreä vaihtui keskikesäisen metsän vihreään, johon ilmaantui ensin keltaisia, sitten oransseja ja punaisia läiskiä. Hahtuvaisen silmät täyttyivät kyynelistä.

Syksyn värit. Anteeksi, etten ehtinyt hyvästellä. Ruskan lämpimät sävyt ja taustalla leijuva syvä violetti toivat mieleen syksyisen suon. Karpaloiden ja violetiksi hulmahtaneiden mustikanvarpujen tuoksun. Syksyä seuraisi talvi, kuten aina. Lumihiutaleiden maalaamaan maisemaan mustina piirtyvät linnut huusivat hyvästejä valtavissa muuttoparvissaan. Hahtuvainen olisi halunnut lentää niiden mukana pois. 

“Ei!” Hahtuvainen huusi värien ja lintujen huudon kadotessa valkoharmaaseen tyhjyyteen. Lumihiutaleiden iloinen nauru suli kylmään rännänharmaaseen lotinaan. Hahtuvainen kurkotti katoavien värien perään ja yritti hädissään kauhoa värittämiään lumihiutaleita käpäliinsä, mutta kun se katsoi käpäliään, ne olivat vain likaisenruskeat. Tyhjät ja litimärät. 

Hahtuvainen avasi silmänsä hätkähtäen ja tajusi istuvansa likomärkänä koivun oksanhaarassa. Hämmentyneenä se vilkaisi käpäliään. Tupasvillanvalkoiset, mutta märät. Sen päälle putosi toinen suuri sadepisara kastellen koko otuksen päästä varpaisiin. Metsässä oli syksynharmaata ja kylmää. Näin märkänä Hahtuvainen ei pystyisi lentämään ollenkaan. Hitaasti se alkoi kiivetä koivunrunkoa alas ja suunnata Pörhelöisen tuvalle kuivattelemaan. 

Vaikka sade olikin päässyt yllättämään sen, Hahtuvainen huokaisi kuitenkin helpotuksesta nähdessään yläpuolellaan koivun keltaiset lehdet, ja kauempana metsän vanhan tammen ruskaisten lehtien vilkkuvan sateen lomasta. Hahtuvainen ehtisi sittenkin vielä sanoa hyvästit ennen ensilumen tuloa.