Polun varresta kuului kikatusta ja kiherrystä. Vaistomaisesti Pörhelöinen ja Hahtuvainen kääntyivät katsomaan mistä ääni kuului, mutta helisevä, hilpeä nauru tuntui leviävän eri suuntiin pitkin metsänpohjaa kuin pieninä tiukuina, jokainen ääni hivenen erilaisena kuin muut. 

Hymähtäen Pörhelöinen tunnisti sienilapset. Lähin kikattaja oli jonkin sortin tatti, ja kauempana näkyi hekottavan ainakin haperoita, kantarelleja ja valmuskoja. Niillä vaikutti kaikilla olevan kovin hauskaa.

“Niin hassusti kulkevat, kummajaiset”, nauroi lähin hapero, ja muut toistivat perässä samaa, kikattaen ja kyykkäillen paikoillaan sammalikossa. Kummajaiset, kummat kulkijaiset. Hassuja, hupsuja, hapsuja, ne hihittivät, jotkut käpristyen aivan kippuralle silkasta naurusta. 

Pörhelöinen katsoi niitä tuimasti ja murisi hiljaa. Se ei pitänyt siitä, että sille naurettiin. Hahtuvainen laski käpälänsä sen käsivarrelle.

“Älä välitä”, se sanoi hymyillen. “Ne etsivät jotain hauskaa kaikesta, varsinkin ohi kulkevista otuksista, se vain on niiden luonto. Eilen kuulin niiden nauravan pilville, kun ne kiisivät taivaan halki.” 

Pörhelöinen näytti edelleen epäluuloiselta, mutta lakkasi kuitenkin murisemasta, mulkoili vain sienilapsukaisia kulmainsa alta. Hahtuvainen tarttui sitä kädestä lohduttaen.

“Muistathan sinä vielä sienilapset?” se kysyi Pörhelöiseltä muutaman askeleen jälkeen. Pörhelöinen tuhahti. Että muistiko! Kuinka monta kertaa Pörhelöinen olikaan ollut sienimetsällä ja joutunut ympäriinsä kipittävien sienilasten huijaamaksi. Niistä oli hauskaa leikkiä tavallisia sieniä ja odottaa hiljaa paikoillaan siihen asti, että Pörhelöinen nosti ne maasta, ja lähteä sitten juoksemaan karkuun kikattaen. 

“En kai minä nyt niin käpy ole, totta kai minä muistan nuo turkasen haperonaperot”, peikko ärähti. 

Hahtuvainen hymyili ystävälleen ymmärtävästi, saaden vastaansa vain hyvin kiukkuisen mulkaisun. Pörhelöinen oli kuitenkin ollut poissa monta syksyä. Sen turkki muistutti jo vähän vähemmän naavaa kuin eilen, mutta käpymäiseltä otus vielä näytti. Havuhännässä oli jo vähän sen oikeaakin karvaa ruskeiden neulasten tilalla. Pörhelöisellä voisi mennä vielä kauan ennen kuin se olisi taas oma entinen, pehmoisempi itsensä. Siksi se varmaan murisikin nykyään enemmän kuin ennen. Joskin aina se kai oli ollut hieman äreä päällepäin. 

Kikatus voimistui ja voimistui. Pörhelöisen silmät vilkkuivat hieman hermostuneesti, mutta se keskittyi parhaansa mukaan laskemaan varpaitaan kävellessään.

“Kävelevä käpy, hassua”, hihitti pieni maamuna suu täynnä multaa. Hahtuvainen puristi Pörhelöisen tassua lujasti. Pörhelöisen ilme oli hieman valoisampi. Ja sen turkki taas hieman vähemmän naavainen.