Joskus sienestäjä saattaa huomata kävelevänsä sienten perässä syvemmälle metsään kuin lumottuna. Sienikori käy painavammaksi ja painavammaksi, ja jokainen vastaantuleva sieni on edellistä suurempi. Alkaa tuntua, että ne muodostavatkin sienten lakeilla katetun puistokujan, joka johtaa syvälle syksyisen metsän hämärään. Nälkä ja vilu eivät haittaa, sillä mitä sitä ruoalla kun on noin valtavia ja puhtaita lampaankääpiä. Vielä ei ihan malttaisi kääntyä takaisin.

Jos kulkija vähänkään malttaa huomioida mitään valtavien sienten lisäksi, saattaa hän havaita kuiskauksen kaltaista, hiljaista mutta itsepäistä helinää, ja nostaa katseensa maasta. Tiukan maalaisjärkisinkin sienestäjä joutuu toteamaan ilmassa kieppuvan, haamunomaisen hahtuvapallon nähtyään ja tuhahdettuaan puolivitsikkään "maahisten metkuja", että ääni hieman värisee ja vitsiä lauseessa tosiaan oli vain puolet.

Jos tämän jälkeen vielä muistaa tutkailla mättäitä sieniä katseellaan hakien (monet eivät enää muista, vaan alkavat kiirehtiä kotiin), huomaakin yllättäen, että eivät ne sienet niin valtavia olekaan, ja nälkäkin hieman alkaa kalvaa. On aika suunnata kotiin ja ulos tihenevästä sumusta. Kallonpohjasta tuleva hiljaa hyrisevä ääni, joka kehottaa jäämään pehmeän usvan keskelle lepäämään, vaimenee, ja pian kulkija huomaakin ilta-auringon viime valon vielä loistavan kultaisena. On jo kiire kotiin perkamaan sienet ja nukkumaan.

Sienten kattaman kujan päässä suu ammollaan odottanut maahinen katoaa sammalen alle nyreästi tuhahtaen. Kutistusloitsu raukesi ja saalis pääsi pakoon. Kirottu Hahtuvainen, se murisee multaa hampaissaan. Sammal asettuu kauniisti paikalleen, kuin ketään ei olisi siellä ollutkaan.