Hahtuvainen leijaili kohti Pörhelöisen mätästä. Peikko oli juuri luomassa lunta ovensa edestä, ja pöyheä pakkaslumi lensi kohti valkoista taivasta kuin valaan suihku merestä. Ähinä ja puhina säestivät touhua.
 
“On se tämäkin, kun ei ovesta meinaa päästä ulos”, otus jupisi. Hahtuvainen hymyili ymmärtävästi. Niillehän lapsen kämmenen mitta lunta oli valtava kinos, ja tukki peikkoparan kulun hyvinkin tehokkaasti. 

Taivaalta putoili uusia, valtavia hiutaleita koko ajan vain lisää. Hahtuvainen oli lumoissaan, suurimmat hiutaleet olivat melkein Hahtuvaisen itsensä kokoisia ja kimalsivat ohuen pilviverhon takaa hohtavan auringon hopeisessa valossa. 

Pörhelöinen nojasi hetken lapioonsa ja katseli taivaalle puuskuttaen. 

“Ja lisää tulee. Täytynee kohta ruveta
 tekemään vain lumikäytäviä niin kuin viime talvena”, Pörhelöinen murahti. 

“Mutta kaunista tämä on”, Hahtuvainen huokaisi. “Onko Kuurankukkaa muuten näkynyt?”

“Hän se oli töhrinyt ikkunani tänäkin aamuna”, Pörhelöinen jupisi pehmeästi ja osoitti ikkunoitaan, joita koristivat kauniit, valkoiset jääkiehkurat. 

"Itse se on lumikkoineen kyllä pysynyt piilossa. Hihitystä vain välillä kuuluu.”

“Niin, Kuurankukkahan maalaa teoksensa mieluiten salaa. Mutta olisi se mukava nähdäkin sitä joskus.” 

“Höh, eihän se edes juo teetä”, Pörhelöinen vastasi kulmiensa alta ja jatkoi lapiointia.

"Juotko sinä? Olen pian valmis tältä erää”, se jatkoi hieman pehmeämmin. 

“Onko sinulla sitä kesäpäiväteetä vielä?” Hahtuvainen kysyi innoissaan. Pörhelöinen hymyili, heitti viimeisen lapiollisen lunta ja paarusti sitten kolonsa ovelle, jonka pieleen iski lapionsa pystyyn. 

Samassa ystävykset pysähtyivät ovelle miltei kompastuen. Sisältähän kuului laulua!

Metsän prinsessa ratsastaa 
Hurjalla harmaalla kissallaan
Sammalta sillä on viittanaan
Ja seitikit kruununa hiuksissaan 

“Kuka siellä?” Pörhelöinen kysyi tuimasti. Hahtuvainen kurkisti ikkunasta sisään ja alkoi nauraa. Laulaja sisällä vastasi lämpimällä naurulla takaisin.

“Kyllä minulle tee maistuu”, laulaja sanoi ovelana, ja oven avattuaan Pörhelöinenkin tunnisti Kuurankukan. Sen takaa kurkkiva lumikko näytti valtavalta Pörhelöisen pienessä tuvassa. Pörhelöinen murisi, lumikon tassuissa oli tullut lunta sisälle. 

“Mukava nähdä sinua, Kuurankukka!” Hahtuvainen sanoi hakiessaan kesäpäivän teepurkin hyllyltä ja heitti samalla pari kanervapölliä Pörhelöisen hellaan.

“Samoin, Hahtuvainen. Kuulin että olit matkannut vähän kauemmas tässä viime aikoina?”

“Merta katsomassa kävin”, Hahtuvainen sanoi vienosti. Pörhelöinen harjasi teepannuaan puhtaaksi ja kielsi lumikkoa syömästä tuvassa talvehtivia kuoriaisia ja muita ötököitä.

“Kävin katsomassa revontulia ja hylkeitä. Ne kertoivat minulle omista ja vanhempiensa matkoista. Valaista ja jäävuorista. Istuin itsekin hetken pienellä jäälautalla ja olen varma, että kuulin valaiden laulua matkojen takaa. Se oli kaunista.” Hahtuvainen istui puolukan oksalla ja heilutteli jalkojaan kertoessaan.

“Missäs itse olet ollut, Kuurankukka?”

“Missä lie”, Kuurankukka vastasi hymyillen salaperäistä hymyään. 

“Sitä minun onkin pitkään pitänyt sinulta kysyä”, Pörhelöinen keskeytti tuoden teekupit vierailleen. “Miten ihmeessä sinä oikein pääset ikkunoille silloinkin, kun niiden edessä on kilokaupalla lunta?”

Kuurankukka vain nauroi ja siemaisi teetään, jonka pinnalle alkoi muodostua kevyttä, kauniin koukeroista jääriitettä. 
“Hyvä pakkashenki ei koskaan paljasta salaisuuksiaan.” 

Pörhelöinen kohautti naavaisia harteitaan, kaatoi pieneen kulhoon hunajateetä ja  viittasi ison Herra Tamminkaisen uuninpankolta juomaan.

“Älä luule että tästä tulee tapa”, peikko murahti, tietäen hyvin itsekin, että koko talven Tamminkainen saisi vielä iltaisin hunajateetään. “Kevään tullen saat mennä kavereinesi ulos.” Hahtuvainen katseli hymyillen Tamminkaisen vihreänkultaista kilpeä jättimäisen kuoriaisen kömpiessä seinän juurakoita myöden alas.

“Ja ensi talven saat luvan pärjätä omillasi," Pörhelöinen jatkoi. "Olet jo kyllin vanha siihen. No, juohan teesi kun se on vielä lämmintä. Ja jätä sinä lumikko ne ötökät jo rauhaan! Näin kyllä, sylje se tuhatjalkainen ulos ja heti!"

Kuurankukka totesi pakkasen taas kiristyvän. Monen lapsen ikkunat pitäisi vielä koristella jääruusuin tänä yönä, ja lumikkokin alkoi käydä levottomaksi. Olisi aika lähteä. Pörhelöinen nyökkäsi painokkaasti pelastaessaan vesisaavinsa kaatumasta vilkkaan, samettiturkkisen eläimen säntäilyltä. 

Kuului vain pieni puhallus, ja vihreäviittainen pakkaskeiju lumikkoineen katosi vilkuttaen. Huurteiseen ikkunaan piirtyi kaarnakuoriaisten kielellä sanat “kiitos teestä”. Pörhelöinen alkoi lakaista lattiaansa ja hätistää ympäriinsä mönkiviä hyönteisiä takaisin kattoon. 

Hahtuvainen auttoi pesemään teepannun ja kävi viemässä teepurkin takaisin hyllylle. Kesäpäivän yrtit. Hahtuvainen sulki silmänsä ja muisteli kesän värejä ja lämpöä.

“Oletko koskaan miettinyt, millaista olisi, jos lumi olisikin värikästä?” Hahtuvainen pohti ääneen. Pörhelöinen murahti tai naurahti, Hahtuvainen ei ollut aivan varma. 

“Onhan se. Ja olet sinäkin.”

Hahtuvainen katsoi ystäväänsä hämillään. Pörhelöinen jatkoi. 

"Nytkin sinä hohdat oranssina. Aiemmin tänään olit vaaleanpunainen. Välillä olet ihan sininen. Eikö siinä jo ole väriä kerrakseen?” 

Hahtuvainen nauroi ääneen ja katsoi käpäliään. Pörhelöisen hellan valossa ne tosiaan näyttivät ihan oransseilta. 

“Niin, mutta mieti, miltä näyttäisi jos lumihiutaleetkin olisivat värikkäitä. Niin kuin kukkaset. Näin siitä unta kerran”, Hahtuvainen jatkoi.

“Keväällä se vasta olisikin kaunista: ruskeaa, sulanutta sekavärilunta kaikkialla. Mutalälliä”, Pörhelöinen tuhahti, joskin hymynpilkahdus silmäkulmassaan. Hahtuvainen nauroi taas.

“Eikö keväällä sitten kaikkialla ole muutenkin mutalälliä? Sitä paitsi, minä pidän mudasta. Siitähän kaikki kukatkin kasvavat!” se sanoi sulkien silmänsä. Kun se oikein pinnisti, se melkein haistoi tuoreen, heräävän maan pienessä nenässään. Nyt maa uinui vielä lumipeitteen alla. 

“Minusta on hyvä ihan näin. Ja sinä olet ihan tarpeeksi värikäs noin. Mokoma nuoskahörsylä”, Pörhelöinen jupisi lämpimästi kiipustaessaan tikkaita pitkin vierasvuoteelle tupasvillapeite kainalossaan. “Sinussa kun näkee niin selvästi millaista ilma on. Ja valo. Värit ja väreet. Olet sellainen pörröinen peili.”

“Se oli kauniisti sanottu”, Hahtuvainen sanoi katsellen sivusta kuinka Pörhelöinen kiipesi tikkaat alas. 

“Mikä niin?” Pörhelöinen murahti, mutta sen punaiset silmät välähtivät silti tyytyväisesti tuvan hämärässä. “Laitoin sinulle pedin tuonne ylös. Komenna ristihämähäkki pois, jos se on tiellä. Se ei aina ymmärrä, etteivät kaikki halua sitä syliinsä.” 

Pörhelöinen varmisti, että ovi oli kunnolla kiinni, ja kurkisti ikkunasta selkenevälle tähtitaivaalle.

“Näyttää lumentulokin jo lakanneen tältä illalta. Ehkä huomenna ehtii tehdä muutakin kuin lapioida”, se mutisi itsekseen. Hahtuvainen oli lennähtänyt tuvan nurkkaan pedille ja hymyili sieltä raukeana. Yleensä se ei edes nukkunut sisällä, mutta Pörhelöisen tuvassa oli mukavan lämmintä ja kotoisaa. Pörhelöinen oli asettunut tuoliinsa tulen viereen puhaltelemaan huilullaan ja tuijottamaan hellan hiillokseksi vaipuvia liekkejä.

“Mitä sitten ajattelit tehdä?” Hahtuvainen kysyi uteliaana silitellen petiä valtaavan hämähäkin pulleaa vatsaa.

“Ainakin juoda teetä. Ilman lumikon sekoiluja”, Pörhelöinen täsmensi. Hahtuvainen naurahti unisesti. 

“Tänään oli hyvä päivä”, se huokaisi ja nukahti. Se ei enää huomannut, kun ovi kävi. 

Pörhelöinen kiipesi polkua pitkin mättäänsä päälle katsomaan hentoa kuunsirppiä samalla kun siivosi lumet savupiippunsa ympäriltä. Taivaalla näkyi hento revontulten kajo. Pörhelöinen huokaisi syvään ja veti tyytyväisenä keuhkonsa täyteen kirpeää pakkasilmaa. 

“Hyvä päivä. Niin oli”, se hengähti vastauksen huurupilvenä pimeään. 

Revontulten kaukaisen laulun melkein kuuli. Lumi narskui omia sävelmiään kipristellessään pakkasessa. Kuurankukka lauleli jossain. Puut ja suon pinta ritisivät hiljakseen. Mättäästä kohosi hellan kodikas savuvana kohti taivasta.