“KEVÄT KEVÄT KEVÄT KEVÄT!” talitintti huusi melkein Hahtuvaisen korvaan herättäen sen päivätorkuiltaan. Hahtuvainen hätkähti sitä niin, että melkein tipahti oksalta. Se hieroi silmiään. Ilma todella tuoksui jo keväältä. Aurinkokin lämmitti, ja leuto etelätuulen henkäys sai Hahtuvaisen varpaat värisemään innostuksesta. Näitä uutisia oli odotettu jo pitkään.  

Hahtuvainen hyppäsi etelätuulen kyytiin ja leijaili Pörhelöisen mättäälle, missä peikkonen parhaillaan kantoi paksuja talvipeittojaan ulos tuulettumaan. 

“Hei Pörhelöinen! Joko kuulit uutiset?” Hahtuvainen huusi jo kaukaa. Pörhelöinen vilkaisi ylös äänen suuntaan ja tunnisti ystävänsä.  

“Umpikuurohan tässä täytyisi olla jos haluaisi olla kuulematta! Kevät ja kevät, kuultu on, tintinvietävät!” se ärähti talitinteille, jotka eivät näyttäneet olevan moksiskaan peikon rähinästä. “Mokomat talipallerot, kailottavat kaiken päivää, vaikka tekemistäkin olisi… Auttaisitko vähän?” 

Ja tottakai Hahtuvainen auttoi. 
“Minä aion lähteä etsimään leskenlehtiä”, se ilmoitti silmät tuikkien, kun peitot oli kaikki saatu pihalle. “Lähdetkö mukaan?”  

“En ehdi. Minun on siivottava koloni”, Pörhelöinen vastasi ykskantaan ja poimi luutansa oven pielestä. “Sitä paitsi en usko että niitä vielä on edes noussut. Turhaan sinä niitä vielä haeskelet.”  

“Eihän sitä koskaan tiedä”, Hahtuvainen nauroi.  

Pörhelöinen oli sillä aikaa marssinut sisälle ja ruvennut ajamaan luudallaan ulos erinäisiä öttiäisiä, jotka olivat saaneet talven viettää peikon lämpöisen kotikolon nurkissa.
 
“Painukaahan pihalle siitä”, peikko tuhisi niille ja hieraisi kuonoaan. Vain Hahtuvainen huomasi haikean läikähdyksen sen silmissä ötököiden vilistäessä auringonpaisteiseen maisemaan. Pörhelöisen tulisi niitä ikävä, vaikka ei se sitä ikinä ääneen myöntäisi. Ensi talvena jotkin vieraista ehkä palaisivat, mutta eivät koskaan kaikki, ja lisäksi olisi taas uusia tuttavuuksia, joita taas ikävöidä sitten ensi keväänä.  

“No, minä menen nyt! Tuon sinulle ensimmäisen, jonka löydän!” Hahtuvainen huikkasi ja hyppäsi ilmaan helisten.  

"Nähdään teeaikaan!” Pörhelöinen huikkasi kun Hahtuvainen heilautti käpäläänsä ja pyrähti tuulen mukaan. Pörhelöinen hymähti itsekseen ja taapersi sisälle jatkamaan kevätsiivoustaan. 

Metsän läpi virtaavan puron varrelta lumet olivat jo sulaneet, vaikka siellä täällä kauempana metsikössä näkyi vielä lumipälviä. Talven jäistä vapautunut puro solisi ja pulputti, se nauroi ja tanssi auringonsäteiden kanssa, ja Hahtuvainen tanssi niiden mukana. Se juoksi puron vartta pitkin, hyppeli keveästi kiveltä toiselle, nauroi ja hengitti syvään raikasta kevään tuoksua.  

Puron juostessa ulos metsästä peltoaukean laitaan Hahtuvainen nosti katseensa kohti taivasta ja huusi iloaan ääneen. Kaukana pellon yläpuolella lensi joutsen, ja Hahtuvainen vilkutti sille. Pian tulisivat muutkin muuttolinnut, se tiesi. 

Ensin tulisivat kiurut. Ne lentäisivät Hahtuvainen selässään korkealle peltojen ylle ja laulaisivat siitä, kuinka hyvä oli olla taas kotona. Sitten tulisivat peipposet, ja vähän myöhemmin myös västäräkit, jotka kuiskisivat sen korvaan uutisia etelämpänä jo kukkivista omenapuista, ja lentäisivät sitten kertomaan muillekin ystävilleen kesän jo olevan aivan niiden hännillä. Viimeisinä kesän kynnyksellä palaisivat myös pääskyset, jotka rupattelisivat Hahtuvaisellekin tarinoita kaukaisista maista ja seikkailuistaan pitkillä matkoillaan. Myös kurjet saapuisivat suolle pian. Niitä Hahtuvaisen oli jo kenties kaikkein eniten ikävä.  

Leskenlehtiä ei kuitenkaan vielä näkynyt. Mutta se ei Hahtuvaista suuremmin haitannut. Ujot, keltaiset kukat kyllä tulisivat esiin ajallaan. Pörhelöinen olisi muistanut parhaiten mihin ensimmäisillä leskenlehdillä oli tapana puhjeta, mutta Hahtuvaisen muistiin sellaiset asiat eivät aina jääneet. Silti se nautti jo pelkästä etsimisestäkin täysin siemauksin. 

Puron vartta kulkiessaan Hahtuvainen kurkisteli viimesyksyisten lehtien alle, ryömi myyrien heinätunneleita pitkin ja tähyili kaikkiin puron aurinkoisiin mutkiin ja kivien taakse. Puron sujahtaessa uudelleen metsikön suojiin, Hahtuvainen kuuli ilokseen edestäpäin ihmislasten ääniä. Uteliaana se pyrähti vanhojen saniaisten alle ja pysähtyi hetkeksi kurkistelemaan sieltä lasten puuhia.  

Lapsia oli kolme. Yksi juoksi juuri puron viertä eteenpäin, ilmeisesti etsien paikkaa, josta ylittää vuolas kevätpuro kastelematta vaatteitaan. Toiset kaksi yrittivät kurotella pitkillä kepeillä puron toiselle rannalle, mutta eivät aivan yltäneet. Hahtuvainen hiipparoi lähemmäs nähdäkseen, mitä lapset oikein tavoittelivat.  

Se oli kaarnalaiva. Kaunis, männyn paksusta kaarnasta veistetty tukeva pieni alus, jonka keskellä tökötti mastona keppi, ja siinä kauniista kangastilkusta tehty purje. Se oli takertunut vastarannan sotkuiseen juurakkoon, eivätkä lapset päässeet siihen käsiksi. Hahtuvainen päätti auttaa lapsia vähän.  

Sukkelasti se hyppelehti kaarnalaivan kannelle ja alkoi nykiä ja tuuppia sitä liikkeelle. Alus ei ollut kovin tiukassa, eikä aikaakaan kun se oli jo irti ja lähti ajelehtimaan puroa pitkin Hahtuvainen kyydissään. Lapset hurrasivat ja lähtivät juoksemaan puron vartta pysyäkseen sen mukana. Hahtuvainen ei ollut varma, näkivätkö lapset sitä vai eivät, mutta se vilkutti niille kuitenkin iloisesti ja piti toisella käpälällään kiinni mastosta, ettei vain putoaisi veteen.  

Virta vei venettä kovaa vauhtia, ja lopulta lapset väsyivät juoksemaan sen perässä. Puro nauroi, kyseli hilpeänä minne asti Hahtuvainen aikoi seilata uudella laivallaan. 

“Ehkä vähän edemmäs vielä”, Hahtuvainen vain sanoi yhä uudelleen, katsellen silmät tuikkien aina seuraavan mutkan taa. Kaarnalaiva hyppi ja poukkoili ympäriinsä virrassa niin että Hahtuvaisen mahanpohjaa kutitti.  

Innoissaan se ei huomannut kuinka puro pikkuhiljaa leveni levenemistään, yhtyi toiseen ja vielä kolmanteenkin vauhdin yhtä vain kiihtyessä. Lopulta vauhti oli niin kova, että Hahtuvaista alkoi vähän hirvittää. 

“Hidasta!” se huusi purolle, käpälät kiedottuina maston ympärille. Veden pärskyessä ympärillä Hahtuvainen sulki silmänsä hetkeksi, ja samassa veneen töyssyilevä kulku yhtäkkiä rauhoittui. Kun Hahtuvainen avasi silmänsä, se huomasi joutuneensa keskelle leveää jokea, joka virtasi tasaisemmin, mutta edelleen hurjaa vauhtia yhä kauemmas kotoa.  

“Hei, odota, nyt minä haluan takaisin kotiin! Lupasin Pörhelöiselle palata teeaikaan!” se huusi Purolle, mutta Puro vain pulisi ja vilkutti sille kaukaa aalloillaan sanoen, ettei sen luonto ollut virrata kuin yhteen suuntaan. Hahtuvainen hätääntyi ja yritti nousta veneen kyydistä ja mätkähti yllättäen vasten puron keskeltä törröttävää puunkarahkaa. Kaarnavene rikkoutui säpäleiksi, jotka kelluivat pakoon nauravan Puron kyydissä kuin ilkkuen Hahtuvaiselle, joka jäi märkänä rähmälleen karahkan kylkeen. 

Märkänä se ei voisi lentää pois, mutta Puro oli liian vahva sen hennolle keholle, ja roiski sen päälle koko ajan lisää. Hahtuvainen oli jumissa. Se ei jaksanut edes itkeä. 

Krik. Krak. Puron pinnalla uiskenteli hentoja jäänirpaleina. Hahtuvainen kuori märän naamansa irti karahkan pinnasta ja yritti etsiä katseellaan jääriitteen kappaleiden lähdettä. Yhtäkkiä se tajusi tuijottavansa läheltä suoraan Kuurankukan leveästi virkistävään naamaan. Pakkaskeiju oli hypännyt  Lumikon selässä karahkalle ja ojensi kätensä. 

"Kelpaisiko pieni takatalvi?" Kuurankukka kysyi silmät tuikkien. Hahtuvainen sai hymyn naamalleen ja nyökkäsi. Kuurankukka auttoi sen Lumikon selkään ja he hyppäsivät pois Puron keskeltä ja ottivat suunnan kohti kotisuota. 

"Mitä sinä täällä,  Kuurankukka?" Hahtuvainen kysyi enimmän pökerryksen haihduttua. Kuurankukka kohautti hartioitaan. 

"Tiedäthän, miten kovasti lapset pitävät kevätjään rikkomisesta", se naurahti. Hahtuvainen hymyili. Keväinen metsä ja Lumikon joustava vipellys ja poukkoilu melkein saivat sen unohtamaan, että leskenlehtisaalis oli jäänyt surkeaksi. Teeaika olisi pian. 

"Hei, tupasvilla, pidätkö kukista", Kuurankukka keskeytti sen mietteet. Hahtuvainen katsoi sen osoittamaan suuntaan ja purskahti onnelliseen itkuun nähdessään pienen mutta virheettömän leskenlehden. 

"Tästä saat jatkaa yksin kotiin. Minulla on vielä tekemistä", Kuurankukka virnisti päästäessään Hahtuvaisen kyydistä 

Hahtuvainen kiitti sitä hiljaa nyökäten. Hän ehtisi kuin ehtisikin kotiin teeaikaan.