Pörhelöinen kuljeskeli etsimässä kesän ensimmäisiä mustikoita metsän laidalla. Sen pieni, tuohinen kontti oli jo aivan täynnä, mutta jokainen vastaantuleva sininen mustikka näytti edellistä makoisammalta, ja oli pakko ottaa vielä yksi ja pujottaa heinävartaaseen. 

Aamuaurinko paistoi koko ajan kuumemmin, ja Pörhelöinen alkoi kaivata kovasti takaisin suon viileyteen, joten se päätti istua varjoon ja pitää pienen evästauon. Se kaivoi luisen veitsen kontistaan, leikkasi sillä mustikan puoliksi ja haukkasi toisesta puolikkaasta kelpo palan. Se hymyili karvainen kuono sinisenä ja punaiset silmät tyytyväisesti sirrillään. 

Mustikoista olisi moneksi. Pörhelöisen ja Hahtuvaisen yhteistä herkkua oli kuuma mustikkakeitto, joka lämmitti mukavasti kesän sadepäivinä ja kylminä talvi-iltoina, mutta Pörhelöisestä oli myös mukavaa kuivata vartaassa hellan päällä mustikoita -se muisti ihmislasten kutsuneen eräänlaisia kevyesti kuivattuja marjoja "rusinoiksi". Kuivatuista mustikanpaloista sai hyviä matkaeväitä pitemmille retkille, sillä ne olivat kevyitä ja toivat aina hetkeksi reippaan olon. Niillä voimilla jaksoi hyvin seuraavalle leiripaikalle asti. 

Yhtäkkiä Pörhelöinen jännittyi; jostain alkoi kuulua sekavaa kälätystä. Oliko metsässä lapsia poimimassa mustikoita, vai eihän Pörhelöinen vain ollut nyt törmännyt Kälähäkkiin? 

Pälpätys voimistui ja läheni, mutta ei kuulunut saappaiden tömistystä varvikossa. Kuusten latvoissa kävi puolestaan pieni kahina, ja linnut olivat vaiti. Vaara. Nyt Pörhelöinen erotti jo seitin suhisevan ja sen venymisestä kuuluvat vingahtelevat äänet. Pörhelöinen puri hammastaan hermostuneena, Kälähäkkiin törmääminen oli aina vakava asia. 

Jotkut metsän eläimet ja olennot söivät toisia olentoja ruoakseen, ja Pörhelöinen hyväksyi sen kyllä. Se itsekin paistoi mielellään etanoita, tai pisteli poskeensa makeita muurahaisenmunia herkkunaan. Pöllö söi hiiriä, pieniä lintuja ja jäniksiä, suon laidalla asuva valtava Karhu kaatoi jopa hirven silloin tällöin. Pörhelöinen saattoi joskus viedä pienen palan tällaisesta isommasta saaliista kotimättääseensä ja keittää herkkunaan. 

Erityisesti Pörhelöisen mieleen jäi kerta, jolloin se oli saanut ketun kaadosta palan metsäjäniksen mureaa lihaa, ja tehnyt siitä maukasta muhennosta. Kuollut jänis oli kaunis, ja Pörhelöinen tuli hieman surulliseksi katsoessaan eläimen lasittuneita silmiä ja silittäessään sen elotonta mutta pehmeää kuonoa, ennenkuin leikkasi sen koivesta palan mukaansa. 

Mutta se oli elämää. Ketun piti syödä, ja Jänis halusi pysyä elossa. Nyt Kälähäkki halusi syödä ja Pörhelöinen pysyä elossa. Uusia Kettuja tuli aina, uusia Jäniksiä tuli aina, ja niin tuli uusia Kälähäkkejä ja varmasti myös uusia Pörhelöisiä. 

Pörhelöinen ei silti halunnut tulla tänään syödyksi, joten se laittoi haikeana mustikkansa sivuun ja alkoi tunkea korviinsa sammalta, jotta välttyisi kälähäkin höpötyksen aiheuttamalta lamaannukselta. 

Kälähäkki oli metsän saalistajista pelottavampia. Sen kieli oli sekasotku kaikkien metsän olentojen -myös puiden- puhetta niiden kamalimmissa ja kiemuraisimmmissa ja tahmaisimmissa muodoissa. Kälähäkki puhui pullean ruumiinsa monella suulla yhtä aikaa, ja jokaisen suun puhe koostui monien eri kielten yksittäisistä tavuista ja pätkistä jotka kälähäkki vain runnoi yhteen pulinapuuroksi. Sen pitkät jalat kalisivat vielä lisäksi omaa, outoa rytmiään, josta tuli mieleen hätääntynyt sydämensyke. Tämä sai uhrin unenomaiseen tilaan, jossa ei kyennyt enää tekemään muuta kuin lopettamaan ajattelun, jotta korvia ja mieltä riipivä tarinointi loppuisi. 

Hölpötys läheni. Pörhelöinen tunki sammalta korviinsa minkä kerkesi, mutta mikään ei tuntunut riittävän suojelemaan kammottavalta räpätykseltä. Kälähäkin puhe kun tuntui käyvän järkeen juuri sen verran, että sitä jäi kuuntelemaan, mutta heti, kun sitä kuvitteli ymmärtävänsä, kieli muuttui ja ihan koko aihe tuntui muuttuvan. Niin kälähäkki vangitsi kuulijansa rikkinäisten sanojen verkkoon, ja kun uhri oli ymmärtämässä, mitä tapahtui, oli jo aivan liian myöhäistä. 

Pörhelöinen vapisi. Kälähäkin ääni, joka oli sirpaleinen sekoitus supatusta, kikatusta, kirkunaa ja kaikkea siltä väliltä, tuntui jo muuttaneen sen pään sisään asumaan ja pilkkomaan sen ajatuksia puheensa kaltaiseksi muistikuvamurskeeksi, jossa mennyt, tuleva ja mahdollinen ja mahdoton sekoittuivat keskenään. Pörhelöinen vastusti kiusausta repiä sammalet ulos korvistaan ja luovuttaa. Se ponnisteli yrittäessään löytää edes yhden järkevän ajatuksen päästään. 

Pörhelöisen muistot uhkasivat kovasta taistelusta huolimatta hajota palasiksi, ne olivat kuin jonkun muun kertoma kaukainen tarina. Se oli joskus kauan, kauan sitten nähnyt otuksen, jolle niin oli käynyt, mutta se oli kuin ihmeen kaupalla pelastunut kälähäkin kynsistä viime hetkellä. Otusparka ei enää koskaan puhunut kunnolla, ja sen koko keho nyki pakonomaisesti yöt ja päivät. Unista se heräsi aina kirkuen ja hokien tavujen palasia yrittäen ilmeisesti muistaa niiden merkityksiä. Lopulta se oli vain kuihtunut pois, hajonnut sirpaleina ja tomuna tuuleen. 

Hahtuvainen. Hahtuvainen ei pelännyt kälähäkkiä, Pörhelöinen kaivoi muiston sirpaleiden seasta. Miksei? 

Pörhelöinen yritti penkoa hämärtyvästä mielestään, miten Hahtuvainen oli asiaa selittänyt -sikäli kuin Hahtuvaisen tapoihin nyt olisi kuulunut selittää yhtikäs mitään. Tsik. Tsäk. Krrr-uiiiik. Antaa. Klik-klik-klik-mik. Trrrrrrrrrrrt. Kiäääh. Vain. Tsup. Niif. Nuuf. Olla. Hiit-hyi-hyi-tyi-tyi-tyiiiih. Keskity, klik-klak, frrrrrt. Vain. Tsup-tsup-tsup. Mihin voit. 

Pörhelöistä puistatti. Kälähäkki vaistosi sen läheisyyden ja suuntasi naksahtelun ja pulputuksen yhä lähemmäs Pörhelöistä. 

Pakko. Tsik klik. Ajatella, krrrrrrt, selvästi. Hahtuvainen, Pörhelöinen sai kuiskattua. Olisitpa täällä. 

Hahtuvaisen läheisyys muutenkin rauhoitti Pörhelöistä, joka suuren osan ajastaan oli enemmän tai vähemmän kuulolla suon syviin ja salaperäisiin ääniin ja tarinoihin. Joskus se kuunteli itse Ährämöisen -valtavan ja ikivanhan kuoriaisen, joka asui suon pohjassa- kertomuksia Muinaisilta Ajoilta, jolloin jopa itse Iso Tammi oli vasta uni siemenestä edellisen tammivanhuksen sydänpuussa. 

Nämä tarinat olivat Pörhelöiselle valtavan tärkeitä, mutta niistä tuli monesti surullinen ja painava olo. Siksi Hahtuvaisen keveä ja naurava olemus, jolle jokainen kylmäkin tuulenpuuska oli vain mahdollisuus uudelle seikkailulle, oli Pörhelöiselle suorastaan elinehto. Myös Hahtuvainen oli omalla tavallaan hyvin kytkeytynyt metsän raskaaseen sydänääneen, mutta se onnistui silti jotenkin pitämään olemuksensa huolettomana, ja sen itkut tulivat ja menivät aina nopeasti. 

Siksikö, Pörhelöinen pohti, siksikö Hahtuvainen ei pelännyt Kälähäkkiä ja sen sanoista rakentamaa vankilaa; Hahtuvainen kun antoi asioiden tulla ja mennä, eikä jäänyt niitä pahemmin märehtimään. Nyt Pörhelöisen ajatus vain uhkasi koko ajan hajota. Pakko pysyä mustikoissa, niin ja ajatuksissaan, se hoki itselleen. Kälähäkin pitkä, oudosti sipisevä kieli melkein jo lipoi sen korvaa. Keskity vain siihen, mihin voit, sen ystävän sanat kuiskasivat yhtäkkiä ihan kuin jostain ihan läheltä. 

Pörhelöinen veti syvään henkeä, ja iski neulanterävät hampaansa kiinni häntäänsä oikein kovaa. Kipinät löivät peikkoparan silmissä, mutta se sai kuin saikin tällä tempullaan ajatuksensa kasaan, ja suunnattua huomionsa mustikoiden mukaan ottamiseen. Niin ja pakenemiseen. Mutta, ei saa unohtaa mustikoita. Vaikka tilanne olikin paha, Pörhelöiselle herahti vesi kielelle sen ajatellessa makeanraikkaita mustikoita ja hauskasti hampaissa ratisevia mustikansiemeniä. 

Nyt Pörhelöinen oli jo niin keskittynyt mustikoiden ja itsensä keräämiseen, ettei se edes huomannut Kälähäkin alkavan vaeltaa loitommas. Kälähäkille kun tärkeintä oli saada uhrinsa sekaisin. Jos lumous murtui, loppui Kälähäkin mielenkiintokin. 

Mustikat. Kotisuo. Hahtuvainen. Oma rakas hella ja teepannu. Puhu sinä mitä puhut, mokoma höplötin, minä vien nämä mustikat kotiin, Pörhelöinen tuhisi itsekseen uhmakkaasti. Ja tämän mustikan minä syön heti. Turha irvistellä ja naksutella siinä yhtään, niin! 

Yhtäkkiä Pörhelöinen tajusi lintujen laulavan ympärillä niinkuin ennenkin: vaara on ohi. Sirkat sirittivät jossain lähiaukiolla, ja metsänpeikot supisivat purkaen jännitystään. Pörhelöinen oikaisi pienen männynkävyn kokoisen kehonsa, heitti kontin reippaasti selkäänsä ja lähti paarustamaan kohti kotisuota mussuttaen mustikanpuolikasta mennessään. 

Se lauleli murahtelevalla äänellään iloisesti, joskin väliin eksyi vielä satunnaisia naksahduksia ja rätiseviä äännähdyksiä Kälähäkin jäljiltä. Mutta Pörhelöinen oli selvinnyt Kälähäkin hyökkäyksestä, ja saanut sitä paitsi komean saaliin mustikoita. Niitä oli kontissa ainakin kahdeksan, ja vartaassa keikkui neljä lisää. 

Tänä iltana Hahtuvaisella ja Pörhelöisellä olisi teekestit. Pörhelöinen hymyili punaiset silmät pörröisten kulmien alla sirrillään. Tästä tulisi hyvä tarina kerrottavaksi.