Jos kulkija vähänkään malttaa huomioida mitään valtavien sienten lisäksi, saattaa hän havaita kuiskauksen kaltaista, hiljaista mutta itsepäistä helinää, ja nostaa katseensa maasta. Tiukan maalaisjärkisinkin sienestäjä joutuu toteamaan ilmassa kieppuvan, haamunomaisen hahtuvapallon nähtyään ja tuhahdettuaan puolivitsikkään "maahisten metkuja", että ääni hieman värisee ja vitsiä lauseessa tosiaan oli vain puolet.

Jos tämän jälkeen vielä muistaa tutkailla mättäitä sieniä katseellaan hakien (monet eivät enää muista, vaan alkavat kiirehtiä kotiin), huomaakin yllättäen, että eivät ne sienet niin valtavia olekaan, ja nälkäkin hieman alkaa kalvaa. On aika suunnata kotiin ja ulos tihenevästä sumusta. Kallonpohjasta tuleva hiljaa hyrisevä ääni, joka kehottaa jäämään pehmeän usvan keskelle lepäämään, vaimenee, ja pian kulkija huomaakin ilta-auringon viime valon vielä loistavan kultaisena. On jo kiire kotiin perkamaan sienet ja nukkumaan.

Sienten kattaman kujan päässä suu ammollaan odottanut maahinen katoaa sammalen alle nyreästi tuhahtaen. Kutistusloitsu raukesi ja saalis pääsi pakoon. Kirottu Hahtuvainen, se murisee multaa hampaissaan. Sammal asettuu kauniisti paikalleen, kuin ketään ei olisi siellä ollutkaan.

Surr. Valtava sudenkorento lennähti aivan ystävysten päiden päältä saaden Pörhelöisen hieman hätkähtämään. Ilma tuntui kultaiselta, ja iltapäivän aurinko paistoi kuumina läiskinä suon vähien käkkärämäntyjen ja korkeina kohoavien suopursujen lomasta sammalelle.

“Voisikohan tästä hetkestä tehdä teetä”, Hahtuvainen mumisi. “Se lämmittäisi mukavasti talvella.” 

Pörhelöinen murahti hyväksyvästi. Suopursujen tuoksu, kostean ilman lämpö, suon pohjasta nouseva kevyt aavistus lähteiden kylmistä virtauksista. Kuumien, heinään pujotettujen metsämansikoiden huumaava tuoksu. Pörhelöinen sulki silmänsä ja tunnusteli häntäkarvoillaan sudenkorennon toukan liikkeitä pohjan tuntumassa. Sekin tuntui hieman laiskalta. Kaipa helteen paino tuntui suonsilmäkkeen pohjaan asti. 

Hahtuvainen viittasi käpälällään laiskasti kohti heinää, jossa metsämansikat tuoksuivat. Pörhelöinen nyökkäsi ja nousi ylös. Se kaivoi esiin pienen veitsen ja leikkasi palan mansikkaa Hahtuvaiselle ja toisen itselleen. Siemenet se otti huolellisesti talteen. Ehkä ensi kesänä Pörhelöinen saisi omalle kotimättäälleen mansikkapensaan. 

Pörhelöinen huokaisi syvään, venytteli ja alkoi raahata metsämansikkavarrasta kohti kotikoloaan. Se laittaisi osan mansikoista hellansa ylle kuivumaan talvea varten. Siellä kuivuikin jo kimppu ruskeaksi hiostettuja alkukesän ensimmäisiä mansikanversoja. Niissä oli kevään makua. Kuivatuista mansikoista saisi kesän. 

Ehkä Pörhelöinen tosiaan tekisi tästä iltapäivästä teen talven kylmiin iltoihin. Suopursua (mutta vain hitusen), ja kenties hieman vesiruttoa. Metsämansikkaa. Aavistus suon ruskeaa humusta. Pörhelöinen hymyili itsekseen nostaessaan mansikkavartaan pienelle pöydälle. Sen takaa oviaukosta kuului helähdys. Hahtuvainen odotti kohteliaasti ovenraossa lupaa tulla sisälle, kuten aina. Pörhelöinen näet oli tarkka omasta tilastaan. 

Pörhelöinen viittasi tassullaan Hahtuvaisen tervetulleeksi ja jatkoi yrttikokoelmansa tuijottamista. Ystävykset olivat olleet ahkeria koko kesän, Pörhelöisen kokoelma oli komea. Talvella heillä ei olisi mitään hätää. Ruokaa riittäisi, ja teetä myös. Pian alkaisi jo syksyn satokausi ja hillonkeitto. Pörhelöinen haukotteli tyytyväisenä. 

“Kaivetaanko mansikansiemenet heti maahan?” Hahtuvainen kysyi innokkaasti hymyillen. Pörhelöisen väsymys haihtui ja sen pihlajanpunaiset silmät pilkahtivat tyytyväisesti.

“Kaivetaan vaan. Mutta säästetään osa kevääksi, jos vaikka halla sattuu viemään versot”, Pörhelöinen neuvoi. Hahtuvainen otti ovensuusta Pörhelöisen lapion, ja ystävykset kiipesivät suomättään eteläpuolelle, sillä sinne aurinko paistaisi eniten, ja ryhtyivät kaivamaan monttua ja raivaamaan hieman tilaa mansikalle. Pörhelöinen oli huolellisesti kärrännyt sinne jo valmiiksi läheisestä louhikosta maata, josta tiesi metsämansikoiden pitävän. Ne kun olivat yleensä aika nirsoja kasvupaikastaan.

“Elleivät nämä idä, niin haetaan ensi kesänä pari rönsyä ja istutetaan ne sitten näiden tilalle”, Pörhelöinen pohti ääneen riipiessään heiniä pois tieltä. Hahtuvainen nyökkäsi ja alkoi pohtia ääneen uusia käyttötarkoituksia kuiville heinille. Niistähän voisi tehdä vaikka verkkoja. Taikka korin tai riippumaton. Mattoja, kenties? 

Aurinko alkoi muuttua punaiseksi kajoksi taivaanrannassa, kun ystävykset viimein olivat valmiita. Jossain lauloi mustarastas. Päivä oli ollut hyvä.

Ilmassa alkoi jo erottua selvää kohinaa. Pienet kaviot kipsuttivat pitkin puiden lehvästöjä lähemmäs ja lähemmäs,  kunnes meteli paisui korviahuumaavaksi jylinäksi. Myrskykeijut ratsastivat. 

Hahtuvainen oli hyvin, hyvin pieni ja hento olento,  varsinkin verrattuna vankempaan Pörhelöiseen, mutta keijut olivat sillekin vaikeita nähdä. Oikeastaan Hahtuvainen erotti niiden utuiset hahmot ja äänet paremmin sulkiessaan silmänsä kokonaan. 

Jylinästä erottui hihkaisuja ja suorastaan kirkunaa. Sadehevosten kaviot jymisivät kiivaana, sotaisana rintamana metsän läpi. Hahtuvainen kuunteli solisevia hirnahduksia silmät kiinni. Keijuilla oli laukkakisat, tai peräti jahti päällä. 

Hahtuvainen puristi käpälänsä pienelle nyrkille ja toivoi Pörhelöisen olevan jo sulkenut mättäänsä luukut ja nauttivan hellan ääressä jotain hyvää teetä. Pörhelöinen kun ei myrskyistä niin pitänyt, sen turkki kun meni säkkärälle, ja häntää ja jopa käpäliä kihelmöi lähestyvän myrskyn painostava voima ilmassa. Peikkoparka inhosi myös salamointia ja jyrinää sydänjuuriaan myöten. 

Hahtuvainen puolestaan rakasti myrskyjä. Se piti siitä, miten sen hento ruumis värisi sähköisen ilman tahdissa, ja joskus se antoi tuulen heitellä itseään lehtien ja oksien mukana kelluen hymyillen raa'assa tuulessa, joka kuitenkin repi kaiken irti, teit mitä teit. Vähemmän sattui, kun vain pyöri mukana ja nautti virtauksista. 

Myrskykeijujen ajot kuitenkin huolettivat Hahtuvaista,  kuten monia muitakin metsän asukkaita, jotka piiloutuivat koloihinsa ja kaarnakilpiensä alle piiloon. Joskus keijut ajoivat takaa Painajaisen Louhikolta harhailleita, eksyneitä tai muuten vain metsään kulkeneita menetettyjen muistojen haamuja. Toisinaan taas keijujen uhriksi joutui tavallinen kälähäkki, tai jopa pieni sammalpeikko parka. Niitä Hahtuvaisen kävi surku. Hahtuvainen yritti päätellä äänistä ja hihkaisuista, mistä oli kyse. 

Se sulki silmänsä ja antoi metelin kulkea lävitseen. 

Minä olen nopein. Eikun minä ohitan sinut. Kriääh. 

Hyvä. Keijut vain ratsastavat kilpaa, Hahtuvainen huokaisi helpotuksesta. Kunpa kaikki pienet otukset nyt pysyisivät piilossa. Myrskyn voima tuntui valtavalta, sen sirisevät virrat kimpoilivat puidenkin läpi. 

Hahtuvainen kääri koivunlehteä ympärilleen näkösuojaksi -juuri silloin tuuli yltyi ja kiskaisi Hahtuvaisen korkealle ilmaan, aina pilvien tasalle! Se päästi pienen, säikähtäneen pihauksen ilman kieputtaessa sitä. 

Yhtäkkiä koko metsä näytti olemattoman pieneltä. Tältä siis hänen metsänsä näytti myrskykeijujen silmiin. Pieneltä, harmaalta mutta silti salaperäisen vihreältä. Elävältä. Ja janoinen maa tosiaan huokasi vettä. Plip. Plop. 

Tuulenpuuska ravisteli lähempänä maata kuolleita lehtiä pois ruskeana pöllähdyksenä. Hahtuvainen taas leijaili korkealla mustan ja hopean keskellä, kaukana ja kevyenä. 

Täältähän näki ihan Pörhelöisen suolle asti, ja merelle myös! Suo erottui kuparin ja hopean värisenä läiskänä loppukesän suorastaan hyökkäävässä vihreydessä. Hahtuvainen tunsi ikävän kirpaisevan rinnassaan. 

Tuli uusi ilmavirta, joka alkoi lennättää Hahtuvaista alemmas. Rynnivien sadehevosten kaviot osuivat sen ohueen karvaan säälimättä kastellen koko otuksen läpimäräksi. Ja painavaksi. Hahtuvainen alkoi pudota lujaa, ja tuuli vinkui sen korvissa. Apua, se yritti henkäistä. Ilma ympärillä tuntui pusertavan sen lyttyyn. Yhä pienemmäksi, yhä painavammaksi. Kirkuna ympärillä oli korviahuumaavaa. Hahtuvainen sulki silmänsä ja odotti iskeytyvänsä puiden latvustoon. 

Yhtäkkiä joku tarttui siihen. Putoaminen pysähtyi, tai ainakin hidastui. Plip. Plop. 

"Oletko kunnossa?" se tunnisti myrskykeijujen kielellä sanottavan ja nyökkäsi tokkurassa. 

"Jäit sadehevosten jalkoihin", hieman suhiseva ääni jatkoi. Hahtuvainen henkäisi pidellen kylkeään. Sen rintaa puristi yhä, ja sen pieni sydän tuntui jyrisevän yhtä kiihkeänä kuin ukonilma ympärillä. 

"Näin ei ole ennen käynyt", Hahtuvainen sai henkäistyä. 

"Tämä ei olekaan tavallinen myrsky. Itse Myrskyhaltia vaeltaa metsän halki tänään." Myrskyhaltia, kuului kaikuna tuhansista kurkuista ympärillä. Hahtuvaista pyörrytti. Se muisti joskus kuulleensa matkoillaan myrskykeijujen kuninkaasta, mutta ei ollut koskaan nähnyt tätä itse. 

Sadehevonen Hahtuvaisen alla korskui ja pukitti innoissaan. Myrskykeiju ei yrittänytkään hillitä sitä, vaan antoi utuisen kehonsa mukautua riehuntaan. Hahtuvainen sai jo pienen hymyn vielä vetiselle naamalleen. 

Keiju osoitti kohti länttä ja kaukaista merta. Taivaanrannassa erottui etäinen punertava kajo, aurinko ukkospilvien takana alkoi valmistautua laskemaan. Mutta lähempänä pilvet olivat tummansinisiä, ja niissä erottui jopa purppuran syviä sävyjä. Mereltä kuului etäisiä kanteleen sointuja. Ne lähestyivät. Valkoiset salamat halkoivat mustuutta. Kumina oli niin syvä, että se tuntui jylisevän jostain merenpohjasta asti. Hahtuvainen nielaisi. 

"Hän saapuu." Myrskykeijut ja hevoset riehaantuivat täysin, ja Hahtuvaisella oli täysi työ pitää vielä hieman särkevä kehonsa sadehevosen liikkeissä mukana. Mereltä nousi tummansininen, valkohiuksinen hahmo. Sillä oli hopeaa ja purppuraa läikehtivä kantele käsissään, ja soinnut kuulostivat vuoroin heleiltä ja valoisilta kuin pilvien hopeiset reunat, ja välillä ne taas jylisivät syvintä myrskynsinistä. 

Hahtuvainen ei saanut katsettaan irti olennosta, jonka ympärillä salamat löivät kuin kumartaen maahan asti. Hahtuvaisen pieni leuka vapisi, ja kyyneleet läikehtivät sen vedensinisissä silmissä, eikä sillä ollut aavistustakaan, miksi. 

Meri kuohui korkeita aaltoja rantakalliolle asti, ja Hahtuvainen näki veden ottavan mustan hevosen muodon. Myrskyhaltia nosti kätensä, heitti kanteleen selkäänsä ja hyppäsi villin, vaahtosuisen vedenhengen kyytiin. 

Hetken aikaa kaikki oli aivan hiljaista. Pienet sadehevoset hörähtelivät kuiskien, ja myrskykeijut painoivat päänsä kunnioittavasti hymyillen samalla kuitenkin villiä hymyään. 

Ja silloin. Valtava vedenhevonen nousi takajaloilleen, Myrskyhaltia päästi villin kirkaisun ja ampaisi kiitolaukkaan vaahdon roiskuessa sen jäljissä. Ilma räjähti. Hahtuvainen hyppäsi pois oman sadehevosensa kyydistä juuri hetkeä ennen kuin sekin singahti liikkeelle. 

Kajo lännessä voimistui,  pilvet jyrisivät kohti metsää ja suota ja kylää ja hiljalleen myös Painajaisen louhikkoa. Hahtuvainen heittelehti pehmenevässä tuulessa ja katsoi, kuinka ilta-auringon kultainen valo vielä pyyhki sateenraikkaan metsän yli ennen kuin vajoaisi yöksi mereen. Taivas oli vielä musta, mutta metsä hohti lämpimän kultaisena. 

Hahtuvainen kuiskasi ilmaan toiveen, että haluaisi vielä ehtiä Pörhelöisen suolle ennen viimeisen valon sammumista. Mereltä tulikin vastauksena tuulenpuuska, joka nosti Hahtuvaisen taas korkealle mustaan ilmaan. Keijujen jylinä kuului yhä. Ne suuntasivat sotajoukkonsa pimenevälle Painajaisen Louhikolle. Mutta oli Myrskyhaltia kuitenkin heittänyt Hahtuvaiselle oman tuulenpuuskan, joka veisi sen suolle. Hahtuvainen kuiskasi vastatuuleen kiitoksen jonka toivoi menevän perille. 

Maa näytti lämpimältä synkkää taivasta vasten. Pieneltä ja kodikkaalta. Painavalta ja kalliilta. Pörhelöisen suo tuli näkyviin, ja tuulenpuuska suorastaan löi Hahtuvaisen kohti maata. Tällä kertaa Hahtuvainen nautti matkasta täysin rinnoin. Jylisevä rintama katosi metsän yltä. Tänä yönä Painajaisen Louhikolla taisteltaisiin! 

Mutta se ei ollut Hahtuvaisen murhe. Pörhelöisen tupasvillaa kasvava mätäs läheni. Savupiipusta kohosi ohut, suopursuntuoksuinen vana, joka kertoi peikon olevan kotona. Juuri kun Hahtuvainen putosi pehmeästi tupasvillan kukalle (ja viimeinen kajo lännestä hiipui yön tieltä), Pörhelöisen ovi aukesi ja otuksen pitkä, ruskea kuono ilmestyi luukusta nuuhkien varovasti sateenraikasta ilmaa. 

"Melkoinen myräkkä", peikko kuiskasi ja ojensi Hahtuvaiselle kupin höyryävää mansikkateetä. Hahtuvainen nyökkäsi ja hymyili tyytyväisenä ja otti tarjotun kupin vastaan. 

"Myrskykeijut ratsastivat sotaan", Hahtuvainen hengitti kesäntuoksuista höyryä syvään. Pörhelöinen nyökkäsi kulmat kurtussa. 

"Juu. Myrskyhaltia ilmeisesti on myös liikkeellä", se virkkoi lisätessään puita hellaansa. Teepannu pulputti kotoisasti. 

"Kyllä. Mistä sinä sen tiesit?" Hahtuvainen kysyi. Pörhelöinen osoitti äreänä hännänpäätänsä, jonka karvat olivat aivan kihartuneet sähköstä. Hahtuvainen yritti kohteliaasti peittää supisevan naurunsa mukiin. 

"Kyllä minäkin sen tunnen. En ole Myrskyhaltiaa koskaan nähnyt, eikä ole tarvetta koskaan nähdäkään. Mutta jotain selvästi on tekeillä", Pörhelöinen mutisi. 

Hahtuvaisen katse tummeni hetkeksi, mutta se palasi iloiseen hymyynsä pian, vaikka silmät kostuivatkin väkisin. Pörhelöinen katsoi kohteliaasti poispäin ja tarjosi nenäliinan ystävälleen. 

"Minun on aika lähteä", Hahtuvainen ojensi tyhjän mukinsa ystävälleen. Pörhelöinen salasi pettymyksensä ja hymyili minkä kurtistuneilta kulmiltaan pystyi. 

"Tulen vielä hetkeksi ulos", se murahti ja kietaisi tupasvillasta kutomansa huivin kaulaan, ja nappasi huilunsa hyllystä. Hahtuvainen nyökkäsi. 

Ystävykset kapusivat mättään katolle asti ja istahtivat tupasvillojen alle. Pörhelöinen nosti linnunluisen huilun huulilleen, ja veti syvään henkeä. 

"Pitänyt olla sisällä koko päivä. Myrskyt eivät sovi minulle", se mutisi ennenkuin alkoi päästää pehmeitä huhuiluja suolla käyvän sateenjälkeisen kurnutuksen sekaan. 

Hahtuvainen kävi mielessään läpi mennyttä päivää ja katseli tupasvillojen kevyttä keinahtelua suon hämärässä. 

"Minä pidän myrskyistä. Vaikka ne olisivatkin sellaisia kuin tänään." 

Pörhelöinen päästi muutaman mietteliään sävelen väreilemään ilmaan, ja piti pienen tauon. 

"Hahtuvainen", se kuiskasi mietteliäästi. Hahtuvainen nosti päätään kysyvästi. 

"Varo sadehevosia. Ne ovat rajumpia kuin ymmärrät." Hahtuvainen nyökkäsi ja hymyili ystävänsä arvoitukselliselle tavalle tietää kertomattakin, mitä oli tapahtunut. 

"Tänään oli kyllä raju myrsky", Hahtuvainen sanoi hiljaa. 

"Mutta pidän kyllä siitä, miltä ilma tuoksuu myrskyn jälkeen", Pörhelöinen jatkoi pehmeämmin. Tuuli kantoi kaukaisen jylinän suon hiljaisuuteen. 

Hahtuvainen nousi, nosti käpälänsä, vilkutti Pörhelöiselle, ja ennenkuin se lennähti tiehensä, se katsoi Pörhelöistä iloisesti silmiin ja kuiskasi: siksi myrskyjä tarvitaan.

Aamuaurinko paistoi koko ajan kuumemmin, ja Pörhelöinen alkoi kaivata kovasti takaisin suon viileyteen, joten se päätti istua varjoon ja pitää pienen evästauon. Se kaivoi luisen veitsen kontistaan, leikkasi sillä mustikan puoliksi ja haukkasi toisesta puolikkaasta kelpo palan. Se hymyili karvainen kuono sinisenä ja punaiset silmät tyytyväisesti sirrillään. 

Mustikoista olisi moneksi. Pörhelöisen ja Hahtuvaisen yhteistä herkkua oli kuuma mustikkakeitto, joka lämmitti mukavasti kesän sadepäivinä ja kylminä talvi-iltoina, mutta Pörhelöisestä oli myös mukavaa kuivata vartaassa hellan päällä mustikoita -se muisti ihmislasten kutsuneen eräänlaisia kevyesti kuivattuja marjoja "rusinoiksi". Kuivatuista mustikanpaloista sai hyviä matkaeväitä pitemmille retkille, sillä ne olivat kevyitä ja toivat aina hetkeksi reippaan olon. Niillä voimilla jaksoi hyvin seuraavalle leiripaikalle asti. 

Yhtäkkiä Pörhelöinen jännittyi; jostain alkoi kuulua sekavaa kälätystä. Oliko metsässä lapsia poimimassa mustikoita, vai eihän Pörhelöinen vain ollut nyt törmännyt Kälähäkkiin? 

Pälpätys voimistui ja läheni, mutta ei kuulunut saappaiden tömistystä varvikossa. Kuusten latvoissa kävi puolestaan pieni kahina, ja linnut olivat vaiti. Vaara. Nyt Pörhelöinen erotti jo seitin suhisevan ja sen venymisestä kuuluvat vingahtelevat äänet. Pörhelöinen puri hammastaan hermostuneena, Kälähäkkiin törmääminen oli aina vakava asia. 

Jotkut metsän eläimet ja olennot söivät toisia olentoja ruoakseen, ja Pörhelöinen hyväksyi sen kyllä. Se itsekin paistoi mielellään etanoita, tai pisteli poskeensa makeita muurahaisenmunia herkkunaan. Pöllö söi hiiriä, pieniä lintuja ja jäniksiä, suon laidalla asuva valtava Karhu kaatoi jopa hirven silloin tällöin. Pörhelöinen saattoi joskus viedä pienen palan tällaisesta isommasta saaliista kotimättääseensä ja keittää herkkunaan. 

Erityisesti Pörhelöisen mieleen jäi kerta, jolloin se oli saanut ketun kaadosta palan metsäjäniksen mureaa lihaa, ja tehnyt siitä maukasta muhennosta. Kuollut jänis oli kaunis, ja Pörhelöinen tuli hieman surulliseksi katsoessaan eläimen lasittuneita silmiä ja silittäessään sen elotonta mutta pehmeää kuonoa, ennenkuin leikkasi sen koivesta palan mukaansa. 

Mutta se oli elämää. Ketun piti syödä, ja Jänis halusi pysyä elossa. Nyt Kälähäkki halusi syödä ja Pörhelöinen pysyä elossa. Uusia Kettuja tuli aina, uusia Jäniksiä tuli aina, ja niin tuli uusia Kälähäkkejä ja varmasti myös uusia Pörhelöisiä. 

Pörhelöinen ei silti halunnut tulla tänään syödyksi, joten se laittoi haikeana mustikkansa sivuun ja alkoi tunkea korviinsa sammalta, jotta välttyisi kälähäkin höpötyksen aiheuttamalta lamaannukselta. 

Kälähäkki oli metsän saalistajista pelottavampia. Sen kieli oli sekasotku kaikkien metsän olentojen -myös puiden- puhetta niiden kamalimmissa ja kiemuraisimmmissa ja tahmaisimmissa muodoissa. Kälähäkki puhui pullean ruumiinsa monella suulla yhtä aikaa, ja jokaisen suun puhe koostui monien eri kielten yksittäisistä tavuista ja pätkistä jotka kälähäkki vain runnoi yhteen pulinapuuroksi. Sen pitkät jalat kalisivat vielä lisäksi omaa, outoa rytmiään, josta tuli mieleen hätääntynyt sydämensyke. Tämä sai uhrin unenomaiseen tilaan, jossa ei kyennyt enää tekemään muuta kuin lopettamaan ajattelun, jotta korvia ja mieltä riipivä tarinointi loppuisi. 

Hölpötys läheni. Pörhelöinen tunki sammalta korviinsa minkä kerkesi, mutta mikään ei tuntunut riittävän suojelemaan kammottavalta räpätykseltä. Kälähäkin puhe kun tuntui käyvän järkeen juuri sen verran, että sitä jäi kuuntelemaan, mutta heti, kun sitä kuvitteli ymmärtävänsä, kieli muuttui ja ihan koko aihe tuntui muuttuvan. Niin kälähäkki vangitsi kuulijansa rikkinäisten sanojen verkkoon, ja kun uhri oli ymmärtämässä, mitä tapahtui, oli jo aivan liian myöhäistä. 

Pörhelöinen vapisi. Kälähäkin ääni, joka oli sirpaleinen sekoitus supatusta, kikatusta, kirkunaa ja kaikkea siltä väliltä, tuntui jo muuttaneen sen pään sisään asumaan ja pilkkomaan sen ajatuksia puheensa kaltaiseksi muistikuvamurskeeksi, jossa mennyt, tuleva ja mahdollinen ja mahdoton sekoittuivat keskenään. Pörhelöinen vastusti kiusausta repiä sammalet ulos korvistaan ja luovuttaa. Se ponnisteli yrittäessään löytää edes yhden järkevän ajatuksen päästään. 

Pörhelöisen muistot uhkasivat kovasta taistelusta huolimatta hajota palasiksi, ne olivat kuin jonkun muun kertoma kaukainen tarina. Se oli joskus kauan, kauan sitten nähnyt otuksen, jolle niin oli käynyt, mutta se oli kuin ihmeen kaupalla pelastunut kälähäkin kynsistä viime hetkellä. Otusparka ei enää koskaan puhunut kunnolla, ja sen koko keho nyki pakonomaisesti yöt ja päivät. Unista se heräsi aina kirkuen ja hokien tavujen palasia yrittäen ilmeisesti muistaa niiden merkityksiä. Lopulta se oli vain kuihtunut pois, hajonnut sirpaleina ja tomuna tuuleen. 

Hahtuvainen. Hahtuvainen ei pelännyt kälähäkkiä, Pörhelöinen kaivoi muiston sirpaleiden seasta. Miksei? 

Pörhelöinen yritti penkoa hämärtyvästä mielestään, miten Hahtuvainen oli asiaa selittänyt -sikäli kuin Hahtuvaisen tapoihin nyt olisi kuulunut selittää yhtikäs mitään. Tsik. Tsäk. Krrr-uiiiik. Antaa. Klik-klik-klik-mik. Trrrrrrrrrrrt. Kiäääh. Vain. Tsup. Niif. Nuuf. Olla. Hiit-hyi-hyi-tyi-tyi-tyiiiih. Keskity, klik-klak, frrrrrt. Vain. Tsup-tsup-tsup. Mihin voit. 

Pörhelöistä puistatti. Kälähäkki vaistosi sen läheisyyden ja suuntasi naksahtelun ja pulputuksen yhä lähemmäs Pörhelöistä. 

Pakko. Tsik klik. Ajatella, krrrrrrt, selvästi. Hahtuvainen, Pörhelöinen sai kuiskattua. Olisitpa täällä. 

Hahtuvaisen läheisyys muutenkin rauhoitti Pörhelöistä, joka suuren osan ajastaan oli enemmän tai vähemmän kuulolla suon syviin ja salaperäisiin ääniin ja tarinoihin. Joskus se kuunteli itse Ährämöisen -valtavan ja ikivanhan kuoriaisen, joka asui suon pohjassa- kertomuksia Muinaisilta Ajoilta, jolloin jopa itse Iso Tammi oli vasta uni siemenestä edellisen tammivanhuksen sydänpuussa. 

Nämä tarinat olivat Pörhelöiselle valtavan tärkeitä, mutta niistä tuli monesti surullinen ja painava olo. Siksi Hahtuvaisen keveä ja naurava olemus, jolle jokainen kylmäkin tuulenpuuska oli vain mahdollisuus uudelle seikkailulle, oli Pörhelöiselle suorastaan elinehto. Myös Hahtuvainen oli omalla tavallaan hyvin kytkeytynyt metsän raskaaseen sydänääneen, mutta se onnistui silti jotenkin pitämään olemuksensa huolettomana, ja sen itkut tulivat ja menivät aina nopeasti. 

Siksikö, Pörhelöinen pohti, siksikö Hahtuvainen ei pelännyt Kälähäkkiä ja sen sanoista rakentamaa vankilaa; Hahtuvainen kun antoi asioiden tulla ja mennä, eikä jäänyt niitä pahemmin märehtimään. Nyt Pörhelöisen ajatus vain uhkasi koko ajan hajota. Pakko pysyä mustikoissa, niin ja ajatuksissaan, se hoki itselleen. Kälähäkin pitkä, oudosti sipisevä kieli melkein jo lipoi sen korvaa. Keskity vain siihen, mihin voit, sen ystävän sanat kuiskasivat yhtäkkiä ihan kuin jostain ihan läheltä. 

Pörhelöinen veti syvään henkeä, ja iski neulanterävät hampaansa kiinni häntäänsä oikein kovaa. Kipinät löivät peikkoparan silmissä, mutta se sai kuin saikin tällä tempullaan ajatuksensa kasaan, ja suunnattua huomionsa mustikoiden mukaan ottamiseen. Niin ja pakenemiseen. Mutta, ei saa unohtaa mustikoita. Vaikka tilanne olikin paha, Pörhelöiselle herahti vesi kielelle sen ajatellessa makeanraikkaita mustikoita ja hauskasti hampaissa ratisevia mustikansiemeniä. 

Nyt Pörhelöinen oli jo niin keskittynyt mustikoiden ja itsensä keräämiseen, ettei se edes huomannut Kälähäkin alkavan vaeltaa loitommas. Kälähäkille kun tärkeintä oli saada uhrinsa sekaisin. Jos lumous murtui, loppui Kälähäkin mielenkiintokin. 

Mustikat. Kotisuo. Hahtuvainen. Oma rakas hella ja teepannu. Puhu sinä mitä puhut, mokoma höplötin, minä vien nämä mustikat kotiin, Pörhelöinen tuhisi itsekseen uhmakkaasti. Ja tämän mustikan minä syön heti. Turha irvistellä ja naksutella siinä yhtään, niin! 

Yhtäkkiä Pörhelöinen tajusi lintujen laulavan ympärillä niinkuin ennenkin: vaara on ohi. Sirkat sirittivät jossain lähiaukiolla, ja metsänpeikot supisivat purkaen jännitystään. Pörhelöinen oikaisi pienen männynkävyn kokoisen kehonsa, heitti kontin reippaasti selkäänsä ja lähti paarustamaan kohti kotisuota mussuttaen mustikanpuolikasta mennessään. 

Se lauleli murahtelevalla äänellään iloisesti, joskin väliin eksyi vielä satunnaisia naksahduksia ja rätiseviä äännähdyksiä Kälähäkin jäljiltä. Mutta Pörhelöinen oli selvinnyt Kälähäkin hyökkäyksestä, ja saanut sitä paitsi komean saaliin mustikoita. Niitä oli kontissa ainakin kahdeksan, ja vartaassa keikkui neljä lisää. 

Tänä iltana Hahtuvaisella ja Pörhelöisellä olisi teekestit. Pörhelöinen hymyili punaiset silmät pörröisten kulmien alla sirrillään. Tästä tulisi hyvä tarina kerrottavaksi.

Hahtuvainen hyppäsi etelätuulen kyytiin ja leijaili Pörhelöisen mättäälle, missä peikkonen parhaillaan kantoi paksuja talvipeittojaan ulos tuulettumaan. 

“Hei Pörhelöinen! Joko kuulit uutiset?” Hahtuvainen huusi jo kaukaa. Pörhelöinen vilkaisi ylös äänen suuntaan ja tunnisti ystävänsä.  

“Umpikuurohan tässä täytyisi olla jos haluaisi olla kuulematta! Kevät ja kevät, kuultu on, tintinvietävät!” se ärähti talitinteille, jotka eivät näyttäneet olevan moksiskaan peikon rähinästä. “Mokomat talipallerot, kailottavat kaiken päivää, vaikka tekemistäkin olisi… Auttaisitko vähän?” 

Ja tottakai Hahtuvainen auttoi. 
“Minä aion lähteä etsimään leskenlehtiä”, se ilmoitti silmät tuikkien, kun peitot oli kaikki saatu pihalle. “Lähdetkö mukaan?”  

“En ehdi. Minun on siivottava koloni”, Pörhelöinen vastasi ykskantaan ja poimi luutansa oven pielestä. “Sitä paitsi en usko että niitä vielä on edes noussut. Turhaan sinä niitä vielä haeskelet.”  

“Eihän sitä koskaan tiedä”, Hahtuvainen nauroi.  

Pörhelöinen oli sillä aikaa marssinut sisälle ja ruvennut ajamaan luudallaan ulos erinäisiä öttiäisiä, jotka olivat saaneet talven viettää peikon lämpöisen kotikolon nurkissa.
 
“Painukaahan pihalle siitä”, peikko tuhisi niille ja hieraisi kuonoaan. Vain Hahtuvainen huomasi haikean läikähdyksen sen silmissä ötököiden vilistäessä auringonpaisteiseen maisemaan. Pörhelöisen tulisi niitä ikävä, vaikka ei se sitä ikinä ääneen myöntäisi. Ensi talvena jotkin vieraista ehkä palaisivat, mutta eivät koskaan kaikki, ja lisäksi olisi taas uusia tuttavuuksia, joita taas ikävöidä sitten ensi keväänä.  

“No, minä menen nyt! Tuon sinulle ensimmäisen, jonka löydän!” Hahtuvainen huikkasi ja hyppäsi ilmaan helisten.  

"Nähdään teeaikaan!” Pörhelöinen huikkasi kun Hahtuvainen heilautti käpäläänsä ja pyrähti tuulen mukaan. Pörhelöinen hymähti itsekseen ja taapersi sisälle jatkamaan kevätsiivoustaan. 

Metsän läpi virtaavan puron varrelta lumet olivat jo sulaneet, vaikka siellä täällä kauempana metsikössä näkyi vielä lumipälviä. Talven jäistä vapautunut puro solisi ja pulputti, se nauroi ja tanssi auringonsäteiden kanssa, ja Hahtuvainen tanssi niiden mukana. Se juoksi puron vartta pitkin, hyppeli keveästi kiveltä toiselle, nauroi ja hengitti syvään raikasta kevään tuoksua.  

Puron juostessa ulos metsästä peltoaukean laitaan Hahtuvainen nosti katseensa kohti taivasta ja huusi iloaan ääneen. Kaukana pellon yläpuolella lensi joutsen, ja Hahtuvainen vilkutti sille. Pian tulisivat muutkin muuttolinnut, se tiesi. 

Ensin tulisivat kiurut. Ne lentäisivät Hahtuvainen selässään korkealle peltojen ylle ja laulaisivat siitä, kuinka hyvä oli olla taas kotona. Sitten tulisivat peipposet, ja vähän myöhemmin myös västäräkit, jotka kuiskisivat sen korvaan uutisia etelämpänä jo kukkivista omenapuista, ja lentäisivät sitten kertomaan muillekin ystävilleen kesän jo olevan aivan niiden hännillä. Viimeisinä kesän kynnyksellä palaisivat myös pääskyset, jotka rupattelisivat Hahtuvaisellekin tarinoita kaukaisista maista ja seikkailuistaan pitkillä matkoillaan. Myös kurjet saapuisivat suolle pian. Niitä Hahtuvaisen oli jo kenties kaikkein eniten ikävä.  

Leskenlehtiä ei kuitenkaan vielä näkynyt. Mutta se ei Hahtuvaista suuremmin haitannut. Ujot, keltaiset kukat kyllä tulisivat esiin ajallaan. Pörhelöinen olisi muistanut parhaiten mihin ensimmäisillä leskenlehdillä oli tapana puhjeta, mutta Hahtuvaisen muistiin sellaiset asiat eivät aina jääneet. Silti se nautti jo pelkästä etsimisestäkin täysin siemauksin. 

Puron vartta kulkiessaan Hahtuvainen kurkisteli viimesyksyisten lehtien alle, ryömi myyrien heinätunneleita pitkin ja tähyili kaikkiin puron aurinkoisiin mutkiin ja kivien taakse. Puron sujahtaessa uudelleen metsikön suojiin, Hahtuvainen kuuli ilokseen edestäpäin ihmislasten ääniä. Uteliaana se pyrähti vanhojen saniaisten alle ja pysähtyi hetkeksi kurkistelemaan sieltä lasten puuhia.  

Lapsia oli kolme. Yksi juoksi juuri puron viertä eteenpäin, ilmeisesti etsien paikkaa, josta ylittää vuolas kevätpuro kastelematta vaatteitaan. Toiset kaksi yrittivät kurotella pitkillä kepeillä puron toiselle rannalle, mutta eivät aivan yltäneet. Hahtuvainen hiipparoi lähemmäs nähdäkseen, mitä lapset oikein tavoittelivat.  

Se oli kaarnalaiva. Kaunis, männyn paksusta kaarnasta veistetty tukeva pieni alus, jonka keskellä tökötti mastona keppi, ja siinä kauniista kangastilkusta tehty purje. Se oli takertunut vastarannan sotkuiseen juurakkoon, eivätkä lapset päässeet siihen käsiksi. Hahtuvainen päätti auttaa lapsia vähän.  

Sukkelasti se hyppelehti kaarnalaivan kannelle ja alkoi nykiä ja tuuppia sitä liikkeelle. Alus ei ollut kovin tiukassa, eikä aikaakaan kun se oli jo irti ja lähti ajelehtimaan puroa pitkin Hahtuvainen kyydissään. Lapset hurrasivat ja lähtivät juoksemaan puron vartta pysyäkseen sen mukana. Hahtuvainen ei ollut varma, näkivätkö lapset sitä vai eivät, mutta se vilkutti niille kuitenkin iloisesti ja piti toisella käpälällään kiinni mastosta, ettei vain putoaisi veteen.  

Virta vei venettä kovaa vauhtia, ja lopulta lapset väsyivät juoksemaan sen perässä. Puro nauroi, kyseli hilpeänä minne asti Hahtuvainen aikoi seilata uudella laivallaan. 

“Ehkä vähän edemmäs vielä”, Hahtuvainen vain sanoi yhä uudelleen, katsellen silmät tuikkien aina seuraavan mutkan taa. Kaarnalaiva hyppi ja poukkoili ympäriinsä virrassa niin että Hahtuvaisen mahanpohjaa kutitti.  

Innoissaan se ei huomannut kuinka puro pikkuhiljaa leveni levenemistään, yhtyi toiseen ja vielä kolmanteenkin vauhdin yhtä vain kiihtyessä. Lopulta vauhti oli niin kova, että Hahtuvaista alkoi vähän hirvittää. 

“Hidasta!” se huusi purolle, käpälät kiedottuina maston ympärille. Veden pärskyessä ympärillä Hahtuvainen sulki silmänsä hetkeksi, ja samassa veneen töyssyilevä kulku yhtäkkiä rauhoittui. Kun Hahtuvainen avasi silmänsä, se huomasi joutuneensa keskelle leveää jokea, joka virtasi tasaisemmin, mutta edelleen hurjaa vauhtia yhä kauemmas kotoa.  

“Hei, odota, nyt minä haluan takaisin kotiin! Lupasin Pörhelöiselle palata teeaikaan!” se huusi Purolle, mutta Puro vain pulisi ja vilkutti sille kaukaa aalloillaan sanoen, ettei sen luonto ollut virrata kuin yhteen suuntaan. Hahtuvainen hätääntyi ja yritti nousta veneen kyydistä ja mätkähti yllättäen vasten puron keskeltä törröttävää puunkarahkaa. Kaarnavene rikkoutui säpäleiksi, jotka kelluivat pakoon nauravan Puron kyydissä kuin ilkkuen Hahtuvaiselle, joka jäi märkänä rähmälleen karahkan kylkeen. 

Märkänä se ei voisi lentää pois, mutta Puro oli liian vahva sen hennolle keholle, ja roiski sen päälle koko ajan lisää. Hahtuvainen oli jumissa. Se ei jaksanut edes itkeä. 

Krik. Krak. Puron pinnalla uiskenteli hentoja jäänirpaleina. Hahtuvainen kuori märän naamansa irti karahkan pinnasta ja yritti etsiä katseellaan jääriitteen kappaleiden lähdettä. Yhtäkkiä se tajusi tuijottavansa läheltä suoraan Kuurankukan leveästi virkistävään naamaan. Pakkaskeiju oli hypännyt  Lumikon selässä karahkalle ja ojensi kätensä. 

"Kelpaisiko pieni takatalvi?" Kuurankukka kysyi silmät tuikkien. Hahtuvainen sai hymyn naamalleen ja nyökkäsi. Kuurankukka auttoi sen Lumikon selkään ja he hyppäsivät pois Puron keskeltä ja ottivat suunnan kohti kotisuota. 

"Mitä sinä täällä,  Kuurankukka?" Hahtuvainen kysyi enimmän pökerryksen haihduttua. Kuurankukka kohautti hartioitaan. 

"Tiedäthän, miten kovasti lapset pitävät kevätjään rikkomisesta", se naurahti. Hahtuvainen hymyili. Keväinen metsä ja Lumikon joustava vipellys ja poukkoilu melkein saivat sen unohtamaan, että leskenlehtisaalis oli jäänyt surkeaksi. Teeaika olisi pian. 

"Hei, tupasvilla, pidätkö kukista", Kuurankukka keskeytti sen mietteet. Hahtuvainen katsoi sen osoittamaan suuntaan ja purskahti onnelliseen itkuun nähdessään pienen mutta virheettömän leskenlehden. 

"Tästä saat jatkaa yksin kotiin. Minulla on vielä tekemistä", Kuurankukka virnisti päästäessään Hahtuvaisen kyydistä 

Hahtuvainen kiitti sitä hiljaa nyökäten. Hän ehtisi kuin ehtisikin kotiin teeaikaan.

Taivaalta putoili uusia, valtavia hiutaleita koko ajan vain lisää. Hahtuvainen oli lumoissaan, suurimmat hiutaleet olivat melkein Hahtuvaisen itsensä kokoisia ja kimalsivat ohuen pilviverhon takaa hohtavan auringon hopeisessa valossa. 

Pörhelöinen nojasi hetken lapioonsa ja katseli taivaalle puuskuttaen. 

“Ja lisää tulee. Täytynee kohta ruveta
 tekemään vain lumikäytäviä niin kuin viime talvena”, Pörhelöinen murahti. 

“Mutta kaunista tämä on”, Hahtuvainen huokaisi. “Onko Kuurankukkaa muuten näkynyt?”

“Hän se oli töhrinyt ikkunani tänäkin aamuna”, Pörhelöinen jupisi pehmeästi ja osoitti ikkunoitaan, joita koristivat kauniit, valkoiset jääkiehkurat. 

"Itse se on lumikkoineen kyllä pysynyt piilossa. Hihitystä vain välillä kuuluu.”

“Niin, Kuurankukkahan maalaa teoksensa mieluiten salaa. Mutta olisi se mukava nähdäkin sitä joskus.” 

“Höh, eihän se edes juo teetä”, Pörhelöinen vastasi kulmiensa alta ja jatkoi lapiointia.

"Juotko sinä? Olen pian valmis tältä erää”, se jatkoi hieman pehmeämmin. 

“Onko sinulla sitä kesäpäiväteetä vielä?” Hahtuvainen kysyi innoissaan. Pörhelöinen hymyili, heitti viimeisen lapiollisen lunta ja paarusti sitten kolonsa ovelle, jonka pieleen iski lapionsa pystyyn. 

Samassa ystävykset pysähtyivät ovelle miltei kompastuen. Sisältähän kuului laulua!

Metsän prinsessa ratsastaa 
Hurjalla harmaalla kissallaan
Sammalta sillä on viittanaan
Ja seitikit kruununa hiuksissaan 

“Kuka siellä?” Pörhelöinen kysyi tuimasti. Hahtuvainen kurkisti ikkunasta sisään ja alkoi nauraa. Laulaja sisällä vastasi lämpimällä naurulla takaisin.

“Kyllä minulle tee maistuu”, laulaja sanoi ovelana, ja oven avattuaan Pörhelöinenkin tunnisti Kuurankukan. Sen takaa kurkkiva lumikko näytti valtavalta Pörhelöisen pienessä tuvassa. Pörhelöinen murisi, lumikon tassuissa oli tullut lunta sisälle. 

“Mukava nähdä sinua, Kuurankukka!” Hahtuvainen sanoi hakiessaan kesäpäivän teepurkin hyllyltä ja heitti samalla pari kanervapölliä Pörhelöisen hellaan.

“Samoin, Hahtuvainen. Kuulin että olit matkannut vähän kauemmas tässä viime aikoina?”

“Merta katsomassa kävin”, Hahtuvainen sanoi vienosti. Pörhelöinen harjasi teepannuaan puhtaaksi ja kielsi lumikkoa syömästä tuvassa talvehtivia kuoriaisia ja muita ötököitä.

“Kävin katsomassa revontulia ja hylkeitä. Ne kertoivat minulle omista ja vanhempiensa matkoista. Valaista ja jäävuorista. Istuin itsekin hetken pienellä jäälautalla ja olen varma, että kuulin valaiden laulua matkojen takaa. Se oli kaunista.” Hahtuvainen istui puolukan oksalla ja heilutteli jalkojaan kertoessaan.

“Missäs itse olet ollut, Kuurankukka?”

“Missä lie”, Kuurankukka vastasi hymyillen salaperäistä hymyään. 

“Sitä minun onkin pitkään pitänyt sinulta kysyä”, Pörhelöinen keskeytti tuoden teekupit vierailleen. “Miten ihmeessä sinä oikein pääset ikkunoille silloinkin, kun niiden edessä on kilokaupalla lunta?”

Kuurankukka vain nauroi ja siemaisi teetään, jonka pinnalle alkoi muodostua kevyttä, kauniin koukeroista jääriitettä. 
“Hyvä pakkashenki ei koskaan paljasta salaisuuksiaan.” 

Pörhelöinen kohautti naavaisia harteitaan, kaatoi pieneen kulhoon hunajateetä ja  viittasi ison Herra Tamminkaisen uuninpankolta juomaan.

“Älä luule että tästä tulee tapa”, peikko murahti, tietäen hyvin itsekin, että koko talven Tamminkainen saisi vielä iltaisin hunajateetään. “Kevään tullen saat mennä kavereinesi ulos.” Hahtuvainen katseli hymyillen Tamminkaisen vihreänkultaista kilpeä jättimäisen kuoriaisen kömpiessä seinän juurakoita myöden alas.

“Ja ensi talven saat luvan pärjätä omillasi," Pörhelöinen jatkoi. "Olet jo kyllin vanha siihen. No, juohan teesi kun se on vielä lämmintä. Ja jätä sinä lumikko ne ötökät jo rauhaan! Näin kyllä, sylje se tuhatjalkainen ulos ja heti!"

Kuurankukka totesi pakkasen taas kiristyvän. Monen lapsen ikkunat pitäisi vielä koristella jääruusuin tänä yönä, ja lumikkokin alkoi käydä levottomaksi. Olisi aika lähteä. Pörhelöinen nyökkäsi painokkaasti pelastaessaan vesisaavinsa kaatumasta vilkkaan, samettiturkkisen eläimen säntäilyltä. 

Kuului vain pieni puhallus, ja vihreäviittainen pakkaskeiju lumikkoineen katosi vilkuttaen. Huurteiseen ikkunaan piirtyi kaarnakuoriaisten kielellä sanat “kiitos teestä”. Pörhelöinen alkoi lakaista lattiaansa ja hätistää ympäriinsä mönkiviä hyönteisiä takaisin kattoon. 

Hahtuvainen auttoi pesemään teepannun ja kävi viemässä teepurkin takaisin hyllylle. Kesäpäivän yrtit. Hahtuvainen sulki silmänsä ja muisteli kesän värejä ja lämpöä.

“Oletko koskaan miettinyt, millaista olisi, jos lumi olisikin värikästä?” Hahtuvainen pohti ääneen. Pörhelöinen murahti tai naurahti, Hahtuvainen ei ollut aivan varma. 

“Onhan se. Ja olet sinäkin.”

Hahtuvainen katsoi ystäväänsä hämillään. Pörhelöinen jatkoi. 

"Nytkin sinä hohdat oranssina. Aiemmin tänään olit vaaleanpunainen. Välillä olet ihan sininen. Eikö siinä jo ole väriä kerrakseen?” 

Hahtuvainen nauroi ääneen ja katsoi käpäliään. Pörhelöisen hellan valossa ne tosiaan näyttivät ihan oransseilta. 

“Niin, mutta mieti, miltä näyttäisi jos lumihiutaleetkin olisivat värikkäitä. Niin kuin kukkaset. Näin siitä unta kerran”, Hahtuvainen jatkoi.

“Keväällä se vasta olisikin kaunista: ruskeaa, sulanutta sekavärilunta kaikkialla. Mutalälliä”, Pörhelöinen tuhahti, joskin hymynpilkahdus silmäkulmassaan. Hahtuvainen nauroi taas.

“Eikö keväällä sitten kaikkialla ole muutenkin mutalälliä? Sitä paitsi, minä pidän mudasta. Siitähän kaikki kukatkin kasvavat!” se sanoi sulkien silmänsä. Kun se oikein pinnisti, se melkein haistoi tuoreen, heräävän maan pienessä nenässään. Nyt maa uinui vielä lumipeitteen alla. 

“Minusta on hyvä ihan näin. Ja sinä olet ihan tarpeeksi värikäs noin. Mokoma nuoskahörsylä”, Pörhelöinen jupisi lämpimästi kiipustaessaan tikkaita pitkin vierasvuoteelle tupasvillapeite kainalossaan. “Sinussa kun näkee niin selvästi millaista ilma on. Ja valo. Värit ja väreet. Olet sellainen pörröinen peili.”

“Se oli kauniisti sanottu”, Hahtuvainen sanoi katsellen sivusta kuinka Pörhelöinen kiipesi tikkaat alas. 

“Mikä niin?” Pörhelöinen murahti, mutta sen punaiset silmät välähtivät silti tyytyväisesti tuvan hämärässä. “Laitoin sinulle pedin tuonne ylös. Komenna ristihämähäkki pois, jos se on tiellä. Se ei aina ymmärrä, etteivät kaikki halua sitä syliinsä.” 

Pörhelöinen varmisti, että ovi oli kunnolla kiinni, ja kurkisti ikkunasta selkenevälle tähtitaivaalle.

“Näyttää lumentulokin jo lakanneen tältä illalta. Ehkä huomenna ehtii tehdä muutakin kuin lapioida”, se mutisi itsekseen. Hahtuvainen oli lennähtänyt tuvan nurkkaan pedille ja hymyili sieltä raukeana. Yleensä se ei edes nukkunut sisällä, mutta Pörhelöisen tuvassa oli mukavan lämmintä ja kotoisaa. Pörhelöinen oli asettunut tuoliinsa tulen viereen puhaltelemaan huilullaan ja tuijottamaan hellan hiillokseksi vaipuvia liekkejä.

“Mitä sitten ajattelit tehdä?” Hahtuvainen kysyi uteliaana silitellen petiä valtaavan hämähäkin pulleaa vatsaa.

“Ainakin juoda teetä. Ilman lumikon sekoiluja”, Pörhelöinen täsmensi. Hahtuvainen naurahti unisesti. 

“Tänään oli hyvä päivä”, se huokaisi ja nukahti. Se ei enää huomannut, kun ovi kävi. 

Pörhelöinen kiipesi polkua pitkin mättäänsä päälle katsomaan hentoa kuunsirppiä samalla kun siivosi lumet savupiippunsa ympäriltä. Taivaalla näkyi hento revontulten kajo. Pörhelöinen huokaisi syvään ja veti tyytyväisenä keuhkonsa täyteen kirpeää pakkasilmaa. 

“Hyvä päivä. Niin oli”, se hengähti vastauksen huurupilvenä pimeään. 

Revontulten kaukaisen laulun melkein kuuli. Lumi narskui omia sävelmiään kipristellessään pakkasessa. Kuurankukka lauleli jossain. Puut ja suon pinta ritisivät hiljakseen. Mättäästä kohosi hellan kodikas savuvana kohti taivasta.

Hahtuvainen kohotti pienen käpälänsä koskettaakseen suurta, putoavaa lumihiutaletta. Se oli melkein Hahtuvaisen kokoinen. Raskas.

“Mitä itket, Hahtuvainen?” kuului hento ääni. Hahtuvainen selitti itkua tuhertaen, että harmauden ahdisti sitä.

“Mitä sitten odotat. Maalaa meidät, hassu.” 

Hahtuvainen katseli ympärilleen hämillään. Ketään ei näkynyt.

“Maalaa meidät”, ääni kuului toisaalta. Helmeilevä, kujeileva nauru kimalsi pakkaspäivien viileää valoa ja revontuliöiden syvien laulujen muistoja aavistuksena harmaassa ilmassa. Lumihiutaleet.

Hahtuvainen kosketti mietteliäästi suurta lumihiutaletta, joka tanssahteli alaspäin. Hiutale helähti, ja humahti täyteen kullankeltaista väriä aivan kuin Hahtuvainen olisi kaatanut sen sisään makeaa villihunajaa. Yhtäkkiä kaikki hiutaleet Hahtuvaisen ympärillä kieppuivat ilmassa kultaisina loppusyksyn kukkina ja nauroivat onnellisina. Hahtuvainen haukkoi henkeään ja katseli lumihiutaleita lumoutuneena. 

“Ei keltainen ole ainoa väri, höpsö, käytä välillä jotain muutakin”, kuului ääni jälleen, iloisena, kutsuvana. Hahtuvainen mietti hetken ja ojensi tassunsa antaakseen uusien lumihiutaleiden pudota sen päälle. 

Ilmaan tulvahti kanervien tuoksua. Lumisade oli heleän vaaleanpunaista, kuin hiljaisena voimistuvan iltaruskon valo. Hahtuvainen alkoi tanssia pyörteen keskellä nauraen villisti. Lisää väriä, se ajatteli ja kosketti niin montaa hiutaletta kuin vain yletti. Hetkessä ilma oli täynnä tulipunaisia unikoita. Hahtuvaisen pieneen kehoon levisi unelias lämpö, ja se joutui ravistelemaan itseään ettei nukahtaisi. 

Sen nenän päälle seuraavaksi putoava lumihiutale kilisi vienosti ja muuttui talvisen yötaivaan sinimustaksi. Hahtuvainen ajatteli revontulia. Violetin ja vihreän lukuisat eri sävyt ja tähtien kimallus pyörivät sen ympärillä. Talviöitä Hahtuvainen rakasti. Revontulilla oli paljon tarinoita kerrottavanaan. Niiden kuiske vain oli kovin salaperäistä, mutta se ei Hahtuvaista haitannut. Vaikka niitä oli toisinaan mahdotonta ymmärtää, Hahtuvainen ei silti voinut kuvitellakaan maailmassa olevan mitään niin viisasta kuin revontulten ikiaikainen kuiske. 

Lumisateen revontultenvihreä vaihtui keskikesäisen metsän vihreään, johon ilmaantui ensin keltaisia, sitten oransseja ja punaisia läiskiä. Hahtuvaisen silmät täyttyivät kyynelistä.

Syksyn värit. Anteeksi, etten ehtinyt hyvästellä. Ruskan lämpimät sävyt ja taustalla leijuva syvä violetti toivat mieleen syksyisen suon. Karpaloiden ja violetiksi hulmahtaneiden mustikanvarpujen tuoksun. Syksyä seuraisi talvi, kuten aina. Lumihiutaleiden maalaamaan maisemaan mustina piirtyvät linnut huusivat hyvästejä valtavissa muuttoparvissaan. Hahtuvainen olisi halunnut lentää niiden mukana pois. 

“Ei!” Hahtuvainen huusi värien ja lintujen huudon kadotessa valkoharmaaseen tyhjyyteen. Lumihiutaleiden iloinen nauru suli kylmään rännänharmaaseen lotinaan. Hahtuvainen kurkotti katoavien värien perään ja yritti hädissään kauhoa värittämiään lumihiutaleita käpäliinsä, mutta kun se katsoi käpäliään, ne olivat vain likaisenruskeat. Tyhjät ja litimärät. 

Hahtuvainen avasi silmänsä hätkähtäen ja tajusi istuvansa likomärkänä koivun oksanhaarassa. Hämmentyneenä se vilkaisi käpäliään. Tupasvillanvalkoiset, mutta märät. Sen päälle putosi toinen suuri sadepisara kastellen koko otuksen päästä varpaisiin. Metsässä oli syksynharmaata ja kylmää. Näin märkänä Hahtuvainen ei pystyisi lentämään ollenkaan. Hitaasti se alkoi kiivetä koivunrunkoa alas ja suunnata Pörhelöisen tuvalle kuivattelemaan. 

Vaikka sade olikin päässyt yllättämään sen, Hahtuvainen huokaisi kuitenkin helpotuksesta nähdessään yläpuolellaan koivun keltaiset lehdet, ja kauempana metsän vanhan tammen ruskaisten lehtien vilkkuvan sateen lomasta. Hahtuvainen ehtisi sittenkin vielä sanoa hyvästit ennen ensilumen tuloa.

Hymähtäen Pörhelöinen tunnisti sienilapset. Lähin kikattaja oli jonkin sortin tatti, ja kauempana näkyi hekottavan ainakin haperoita, kantarelleja ja valmuskoja. Niillä vaikutti kaikilla olevan kovin hauskaa.

“Niin hassusti kulkevat, kummajaiset”, nauroi lähin hapero, ja muut toistivat perässä samaa, kikattaen ja kyykkäillen paikoillaan sammalikossa. Kummajaiset, kummat kulkijaiset. Hassuja, hupsuja, hapsuja, ne hihittivät, jotkut käpristyen aivan kippuralle silkasta naurusta. 

Pörhelöinen katsoi niitä tuimasti ja murisi hiljaa. Se ei pitänyt siitä, että sille naurettiin. Hahtuvainen laski käpälänsä sen käsivarrelle.

“Älä välitä”, se sanoi hymyillen. “Ne etsivät jotain hauskaa kaikesta, varsinkin ohi kulkevista otuksista, se vain on niiden luonto. Eilen kuulin niiden nauravan pilville, kun ne kiisivät taivaan halki.” 

Pörhelöinen näytti edelleen epäluuloiselta, mutta lakkasi kuitenkin murisemasta, mulkoili vain sienilapsukaisia kulmainsa alta. Hahtuvainen tarttui sitä kädestä lohduttaen.

“Muistathan sinä vielä sienilapset?” se kysyi Pörhelöiseltä muutaman askeleen jälkeen. Pörhelöinen tuhahti. Että muistiko! Kuinka monta kertaa Pörhelöinen olikaan ollut sienimetsällä ja joutunut ympäriinsä kipittävien sienilasten huijaamaksi. Niistä oli hauskaa leikkiä tavallisia sieniä ja odottaa hiljaa paikoillaan siihen asti, että Pörhelöinen nosti ne maasta, ja lähteä sitten juoksemaan karkuun kikattaen. 

“En kai minä nyt niin käpy ole, totta kai minä muistan nuo turkasen haperonaperot”, peikko ärähti. 

Hahtuvainen hymyili ystävälleen ymmärtävästi, saaden vastaansa vain hyvin kiukkuisen mulkaisun. Pörhelöinen oli kuitenkin ollut poissa monta syksyä. Sen turkki muistutti jo vähän vähemmän naavaa kuin eilen, mutta käpymäiseltä otus vielä näytti. Havuhännässä oli jo vähän sen oikeaakin karvaa ruskeiden neulasten tilalla. Pörhelöisellä voisi mennä vielä kauan ennen kuin se olisi taas oma entinen, pehmoisempi itsensä. Siksi se varmaan murisikin nykyään enemmän kuin ennen. Joskin aina se kai oli ollut hieman äreä päällepäin. 

Kikatus voimistui ja voimistui. Pörhelöisen silmät vilkkuivat hieman hermostuneesti, mutta se keskittyi parhaansa mukaan laskemaan varpaitaan kävellessään.

“Kävelevä käpy, hassua”, hihitti pieni maamuna suu täynnä multaa. Hahtuvainen puristi Pörhelöisen tassua lujasti. Pörhelöisen ilme oli hieman valoisampi. Ja sen turkki taas hieman vähemmän naavainen.

Otuksen nimi oli Pörhelöinen, ja se asui ennen Suon suurimmalla, tupasvillaa kasvavalla, mättäällä. Silloin aikaisemmin, kun ei kulkenut vielä lapsen mukana seikkailemassa, tai istunut sängyn päädyssä vartioimassa tämän unta, tietenkin. 

Lapsen nukkuessa Pörhelöinen kuulemma voiteli päivän aikana kertyneet naarmut lapsen jaloista ja käsistä yrttivoiteillaan. Muut ihmiset ihmettelivät lapsen juttuja, mutta tämä seisoi vakaasti kummallisten tarinoidensa takana, eikä satuilusta toisaalta tuntunut olevan kenellekään sen kummempaa harmiakaan. Ja lapsen naarmut toden totta paranivat aina hämmästyttävän nopeasti. 

Valitettavasti kesken erään vauhdikkaan alkusyksyisen leikin oli Pörhelöinen päässyt putoamaan lapsen taskusta ja jäänyt suon nurkkaan aivan yksin. Muutaman päivän käpypeikko parka odotti paikoillaan sammalikossa, kuulosteli ja kurkisteli joka suuntaan, mutta lasta ei vain kuulunut takaisin. Kyllästyttyään istumaan se kulki askelen sinne ja toisen tänne, mutusteli muutamia suon laidalla kasvavista puolukoista ja kuulosteli suon ja metsän salaperäisiä ääniä. Se kaipasi kovasti lasta ja tämän pehmoista petiä, ja ihmetteli, miksei ketään kuulunut sitä takaisin kotiin hakemaan. 


Päivät kuluivat, ilmat kylmenivät, ja kun eräänä iltana alkoi vielä sataa kaatamalla, Pörhelöisen viimeinenkin toivonpilkahdus tuntui murenevan. Se itki oransseista pihlajanmarjasilmistään suuria kyyneleitä, kunnes silmät olivat aivan tulipunaiset, ja kömpi surkeana suuren kärpässienen alle sadetta pitämään. Se ravisteli naavaturkkinsa ja pitkät korvansa niin kuiviksi kuin pystyi, kääri häntänsä pienelle kerälle, ja istui kerän keskelle miettimään, minne nyt pitäisi suunnata. 

Pian Pörhelöinen muistikin lapsen kertoneen, että sen koti oli keskellä Suota sen suurimmalla mättäällä. Päästäkseen sinne asti se totesi tarvitsevansa jonkinlaisen sateensuojan. Niinpä se kutisti itseään, kunnes sai kiedottua kellastuneen haavanlehden mukavasti viitakseen, ja lähti sitten etsimään tietään suon keskelle. 

Pörhelöinen huomasi unohtaneensa, kuinka märkää suolla todella olikaan. Kahdesti se oli vähällä humpsahtaa suoraan syvään, vetiseen silmäkkeeseen, mutta onnistui jotenkuten räpiköimään takaisin kantavalle sammalelle. Viimein se pysähtyi väsyneenä riipimään pari kuusenkävyn suomua jalkineikseen, jotta pysyisi edes hieman paremmin hetteen pinnalla, mutta turhaan. Otusparka räpelsi taas hartioitaan myöten turpeessa, ja sai vain hädin tuskin kiskottua itsensä heinänkorren avulla takaisin mättään päälle. Suursukeltaja ui sen ohi raapaisten pintaa mustakultakirjavalla selkäkilvellään, aivan kuin pilkatakseen peikkopoloista. Katso, näin helppoa tämä on. Pörhelöinen jupisi kiukkuisena leuat vilusta väristen. Suon vesi oli kylmempää kuin se oli muistanut. Sade sentään alkoi laantua kevyeksi tihkuksi. 

Pörhelöinen potki hyödyttömät kenkänsä ja haavanlehtiviittansa pois ja ravisteli turkkiaan kuivemmaksi. Ilmasta kuului pieni suhahdus, jossa oli kuin aavistus kaukaisten kellojen kilinää. Yksi korkealla Pörhelöisen yllä keikkuvista tupasvilloista näytti lähteneen lentoon. Kummallista, tuumi Pörhelöinen ja seurasi sitä hetken katseellaan. Se tuntui poukkoilevan muuten pysähtyneen ilman keskellä kevyesti tanssahdellen. 

“Hei! Voinko auttaa?” hahtuvapallo kysyi likomärältä otukselta. Pörhelöinen loi äkäisen katseen kyselijään itkusta punaisilla silmillään. 

“Tuskinpa. Pitäisi päästä suon keskelle kotiin”, Pörhelöinen vastasi hieman särkyvällä, mutta päättäväisen nyreällä äänellä. 

“On sinua kuule jo odotettukin. Pidähän kiinni!” huikkasi lentävä tupasvilla iloisesti, aivan kuin se ei olisi kuullutkaan Pörhelöisen epätoivoa. Pörhelöinen yritti kysyä, mistä tässä muka voisi pitää kiinni, mutta huomasi samassa roikkuvansa hämähäkinlangasta ja lentävänsä hurjaa vauhtia kohti isoa mätästä, jonka keskeltä nousi ohuena lankana hyväntuoksuinen savukiehkura.


“Miten?” järkyttynyt peikko sai henkäistyä. Hahtuvainen hymyili ja laski sen oven eteen.

“Olet ollut pitkään poissa kotoa. Lämmitin talosi valmiiksi. Tervetuloa, vanha ystävä!” 

Pörhelöinen muisti ystävänsä Hahtuvaisen kuin kaukaisen unen. Savun kotoisa tuoksu sai vedet sen silmiin, kun se avasi pienen oven mättään kyljestä ja näki vanhan, rakkaan tupansa.

“Nokea”, Pörhelöinen jurnutti pyyhkiessään vetistyviä silmiään. Se riisui viittansa, ja ripusti sen pieneen kanervapuiseen naulakkoonsa. Vanha teepannu pärpätti menneiltä ajoilta tuttua, rytmikästä lauluaan pienellä liedellä. Hahtuvainen otti muina miehinä kaapista kaksi mukia, kaatoi kumpaankin teetä, ja käpertyi naavatyynylle juomaan viittoen kutsuvasti. Pörhelöinen vain tuijotti kotiaan mykistyneenä.

Muistot alkoivat palata sen mieleen. Tuntui hyvältä olla kotona. Pitkästä aikaa.

Tiltaltti, Pörhelöisen linnunluinen huilu, odotti soittajaansa ikkunalla melkein kuin hymyillen nähdessään peikon. Kyökin ylänurkassa petiä valtaava pullea hämähäkkirouva -tai ehkä sen tytär tai tyttärentytär- vilkutti pitkällä etukoivellaan rakentamastaan seittipesästä. Pörhelöinen hymähti yrittäen näyttää harmistuneelta. Hahtuvainen hymyili hiljaa naavatyynyllä, nousi lisäämään pari puuta hellaan ja häipyi ovesta jättäen ystävänsä tutustumaan uudelleen kotiinsa.

Tämä on esimerkkiartikkeli. Uutta sisältöä voit luoda blogin hallinnan kautta. Voit poistaa tämän artikkelin artikkeliarkiston kautta.